Crainquebille y.m. kertomuksia - 2

  Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne
  nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia
  syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista
  päiväni vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o
  64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä
  tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät
  hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:
  "Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen
  mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus.
  Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella,
  että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta,
  että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan,
  niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät
  herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on
  valta puolellaan. Ilman santarmeja olisi tuomari vain poloinen
  haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin
  olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan.
  Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se
  yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on
  vakiutuneitten vääryyksien vahvistamista. Näemmekö sen koskaan
  asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille?
  Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta
  kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä
  rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.
  "Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos
  huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi,
  diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain
  kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut
  sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon.
  Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa."
  Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut,
  sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää mitä esivallan
  jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä
  järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan
  yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä
  inhimilliseksi ja herkkätuntoiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen
  sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden
  mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta,
  sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa
  tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta,
  on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud
  julistaa, se on kyllä totta, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan,
  ja siinä tapahtuu oikeus.
  Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme
  nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.
  Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edes-takaisin istuntosalin
  etehisessä.
  Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin,
  vastasi raappien nenänpäätään:
  — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra
  presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan
  kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64
  todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä
  oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin
  ihmisten tekoihin. Kun vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä
  rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät
  kuten kaikki muutkin.
  
  V
  Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.
  
  Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän
  seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän
  tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet.
  Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen
  majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla
  oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut
  ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei
  olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä
  kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei
  hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus
  poliisi-oikeudessa.
  Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: "Alas lahtarit!" Ja että
  hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,
  se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä
  uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,
  hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
  Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä
  tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,
  joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan
  syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:
  "Alas lahtarit!" Niinmuodoin hän oli huutanut "Alas lahtarit!"
  salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli
  siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen
  ilmestyskirjansa.
  Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän
  myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen
  oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta
  herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä, josta ei kiistellä,
  josta ei ole itseään kiittäminen eikä valittaminen. Jos hän tällä
  hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,
  säteikkö otsalla, valkoisin siivin liihoittelevan alas, ei hän
  laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden
  ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: "Katsohan, minun juttuni
  jatkuu vielä!"
  Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:
  — No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita? Rohkeutta vaan!
  Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
  — Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja
  kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja
  ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
  — Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
  — Suittaa olla.
  — Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs
  hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän
  tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen
  frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon
  maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
  — Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
  — Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
  — Yksi kaikki... Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
  Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
  — Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
  — Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään
  harvinainen tapaus, kaukana siitä.
  — Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsikärryni?
  
  VI
  Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.
  
  Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
  Montmartrekatua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
  Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut
  siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen
  teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista
  taas astua liassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas
  vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu
  taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana
  ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,
  tarttui taas kaidetankoon ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia
  aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät
  elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:
  Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!
  Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä
  peukaloiden:
  — Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen
  viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
  — Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
  Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy
  viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee
  olevan juhlapäivän, ja että hän on saanut tutustua niin moneen
  ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä
  ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka
  kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän
  käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
  — Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki mitä tarvitaan.
  Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
  Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että
  ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
  — Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
  — En tarvitse.
  — Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
  Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi
  takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.
  Puotirouvat ja portin vartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan
  pyörivät hänen vihannan ja kukitellun kuormansa ääressä, kääntyivät
  nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa
  "Suojelusenkeli" oli, ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden
  kourissa alkoi, huusi hän:
  — Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista
  sou'ta viime kerralta.
  Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei
  viitsinyt kääntää päätänsäkään.
  Koko Montmartre-katu tiesi että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
  vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
  Huhu, että hänet oli tuomittu linnaan, oli kulkeutunut aina
  esikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
  Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen
  ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Hän
  sormieli suurta kaalinkupua.
  Hänen hiuksensa kimmeltelivät päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu
  kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä
  vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut olemassa sen hienompaa
  tavaraa kuin hänellä.
  Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi
  kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle
  valittavalla ja särkyneellä äänellä:
  — Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
  Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään
  herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä
  vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä
  missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä
  kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan
  vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän
  liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,
  karjaisi:
  — Katuämmä! Huuti!
  Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
  — Hyi häpeä, vanha kuormakaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy
  ihmisten silmille!
  Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi
  soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,
  ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse
  ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan
  oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista eikä hän
  halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen
  kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
  Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka
  vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja
  keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä
  päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja
  äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heidät vilahduksessa
  yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
  He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren
  esikaupungin ja Richer-kadun silmissä.
  
  VII
  Seuraukset.
  
  Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
  — Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo
  naikkonen.
  Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.
  Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän
  kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen
  he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli
  hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli
  sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.
  Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa
  kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän
  miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure
  sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
  Ja niin se kävi.
  Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin
  mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan
  samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,
  leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, "Suojelusenkelin" emäntä, koko
  ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
  Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää
  kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko
  järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli
  ollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita
  vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
  Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.
  Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla
  kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän
  kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he
  hypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että
  menisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi
  tuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen
  ystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi
  että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä
  käynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi
  suultaan, huonoksi toveriksi.
  Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,
  osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan
  järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät
  ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
  Onnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka
  eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka
  olivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse,
  viinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla
  vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
  — Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän
  paisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!
  Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten
  kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,
  eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
  Hän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä
  enemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies,
  ihmetteli itsekin tätä muutosta.
  — En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa
  höperöityä, kun käy vanhaksi.
  Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
  — Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani
  koukistamaan.
  Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se
  oli hänelle tarpeellista.
  — En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se
  virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin,
  se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
  Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut
  rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
  Eräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä
  väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän
  kierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien
  likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu
  istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt
  rappiolle.
  Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,
  pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä,
  niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin
  hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista,
  — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne
  taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella
  kupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi
  vankasti rattaan kaiteessa... Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana
  kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä
  katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen
  vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja
  huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä
  satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
  — Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku
  käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen,
  minulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama
  mies, siinä se.
  Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin
  mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki
  kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.
  
  VIII
  Viimeiset seuraukset.
  
  Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,
  joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä
  hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.
  Heinä-ylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.
  Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli
  partaittensa ja vesi tulvi vaunuvajaan.
  Kyyristyneenä rattailleen, saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,
  rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, istui hän vajan hämärässä
  ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä eikä
  hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen
  mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut
  ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä
  vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
  — Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
  Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.
  Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
  sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
  Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
  Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
  seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
  kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
  sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan
  jäätävä vilu, mutta joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä
  tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja
  oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
  Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
  seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
  hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
  näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
  häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
  Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
  kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
  huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
  surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
  vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
  Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
  — Alas lahtarit!
  Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
  vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
  käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkiselällään ja
  pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
  surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
  Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
  Crainquebille änkytti:
  — Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi,
  joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi.
  Vihdoin poliisi avasi suunsa:
  — Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
  iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.
  — Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
  Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
  — Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
  sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! ... Ja mitä se
  hyödyttäisi?
  Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
  aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
  hän yritti antaa selitystä:
  — En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: "Alas lahtarit!" En teitä
  enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
  Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
  — Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
  kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
  häntä saa loukata tyhmillä sanoilla... Minä kehohan teitä uudestaan
  menemään.
  Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille
  sateeseen ja pimeyteen.
  
  
  PUTOIS
  
  I
  
  Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota
  oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma
  täynnä riemuja ja kammoja.
  — Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen
  erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli
  neulomuksen.
  — Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet
  silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt
  muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat
  ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää...
  — Matala otsa, lisäsi Zoé.
  Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja
  kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen
  kohta kohdaltaan:
  — Matala otsa.
  — Mulkosilmät.
  — Vilhuva katse.
  — Pieniä ryppyjä ohimolla.
  — Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
  — Korvalehdet aivan uurteettomat.
  — Ilmeettömät kasvonpiirteet.
  — Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen
  ajatuksiaan.
  — Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.
  — Mutta silti tavattoman väkevä.
  — Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...
  — Joka hänellä oli julma.
  — Hänen äänensä oli laahaava...
  — Ja puhe mesimakeaa.
  Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
  — Zoé, mehän unohdimme: "kellahtava tukka, harva hiuskasvu".
  Alottakaamme uudestaan.
  Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi
  isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän
  hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
  Herra Bergeret vastasi vakavasti:
  — Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen
  teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun
  huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun
  isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt
  mihin hyvänsä, piti tätä "hokemaista" suuressa arvossa, varsinkin
  katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä "Putois'n anatomiaksi". Ja hän
  sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa,
  enemmän kuin Laskiais-ukon. "Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus", sanoi
  hän, "onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista
  määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten
  selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa"... Hän ajatteli täten
  siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut
  selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja
  kahdettaneljättä lukua.
  — En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
  — Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että
  Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi
  ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen
  kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
  — Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
  Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
  Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
  Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä
  nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi
  samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä
  veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
  — Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin
  pitää tietää, niin sano se sitten.
  — Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan
  maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin
  taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,
  ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi
  päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua
  kauppojaan.
  Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
  — Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka
  tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: "Luulenpa, että Putois on
  taas pujahtanut täällä."
  — Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
  — Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
  — Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän
  oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...
  — ... hän oli olematon, sanoi Zoé.
  Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
  — Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli
  Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi?
  Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja
  voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole
  ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se
  olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
  — Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella
  mielellä.
  — Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,
  että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä
  lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen
  talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät
  rauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan
  vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir
  nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja
  joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan
  vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään
  päivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän
  sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,
  ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä
  vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli
  sydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei
  sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä
  paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
  — Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.