Crainquebille y.m. kertomuksia - 2

Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne
nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia
syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista
päiväni vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o
64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä
tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät
hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:
"Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen
mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus.
Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella,
että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta,
että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan,
niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät
herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on
valta puolellaan. Ilman santarmeja olisi tuomari vain poloinen
haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin
olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan.
Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se
yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on
vakiutuneitten vääryyksien vahvistamista. Näemmekö sen koskaan
asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille?
Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta
kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä
rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.
"Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos
huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi,
diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain
kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut
sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon.
Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa."
Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut,
sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää mitä esivallan
jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä
järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan
yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä
inhimilliseksi ja herkkätuntoiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen
sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden
mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta,
sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa
tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta,
on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud
julistaa, se on kyllä totta, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan,
ja siinä tapahtuu oikeus.
Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme
nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.
Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edes-takaisin istuntosalin
etehisessä.
Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin,
vastasi raappien nenänpäätään:
— Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra
presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan
kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64
todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä
oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin
ihmisten tekoihin. Kun vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä
rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät
kuten kaikki muutkin.

V
Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.

Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän
seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän
tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet.
Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen
majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla
oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut
ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei
olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä
kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei
hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus
poliisi-oikeudessa.
Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: "Alas lahtarit!" Ja että
hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,
se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä
uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,
hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä
tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,
joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan
syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:
"Alas lahtarit!" Niinmuodoin hän oli huutanut "Alas lahtarit!"
salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli
siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen
ilmestyskirjansa.
Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän
myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen
oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta
herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä, josta ei kiistellä,
josta ei ole itseään kiittäminen eikä valittaminen. Jos hän tällä
hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,
säteikkö otsalla, valkoisin siivin liihoittelevan alas, ei hän
laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden
ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: "Katsohan, minun juttuni
jatkuu vielä!"
Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita? Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja
kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja
ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs
hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän
tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen
frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon
maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki... Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään
harvinainen tapaus, kaukana siitä.
— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsikärryni?

VI
Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.

Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartrekatua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut
siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen
teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista
taas astua liassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas
vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu
taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana
ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,
tarttui taas kaidetankoon ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia
aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät
elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:
Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!
Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä
peukaloiden:
— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen
viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy
viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee
olevan juhlapäivän, ja että hän on saanut tutustua niin moneen
ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä
ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka
kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän
käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että
ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi
takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.
Puotirouvat ja portin vartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan
pyörivät hänen vihannan ja kukitellun kuormansa ääressä, kääntyivät
nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa
"Suojelusenkeli" oli, ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden
kourissa alkoi, huusi hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista
sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei
viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu, että hänet oli tuomittu linnaan, oli kulkeutunut aina
esikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen
ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Hän
sormieli suurta kaalinkupua.
Hänen hiuksensa kimmeltelivät päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu
kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä
vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut olemassa sen hienompaa
tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi
kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle
valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään
herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä
vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä
missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä
kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan
vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän
liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,
karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha kuormakaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy
ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi
soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,
ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse
ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan
oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista eikä hän
halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen
kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka
vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja
keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä
päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja
äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heidät vilahduksessa
yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren
esikaupungin ja Richer-kadun silmissä.

VII
Seuraukset.

Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo
naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.
Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän
kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen
he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli
hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli
sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.
Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa
kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän
miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure
sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin
mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan
samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,
leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, "Suojelusenkelin" emäntä, koko
ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää
kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko
järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli
ollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita
vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.
Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla
kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän
kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he
hypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että
menisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi
tuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen
ystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi
että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä
käynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi
suultaan, huonoksi toveriksi.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,
osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan
järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät
ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka
eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka
olivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse,
viinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla
vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän
paisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten
kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,
eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä
enemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies,
ihmetteli itsekin tätä muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa
höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani
koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se
oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se
virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin,
se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut
rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä
väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän
kierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien
likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu
istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt
rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,
pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä,
niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin
hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista,
— kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne
taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella
kupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi
vankasti rattaan kaiteessa... Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana
kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä
katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen
vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja
huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä
satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
— Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku
käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen,
minulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama
mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin
mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki
kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.

VIII
Viimeiset seuraukset.

Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,
joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä
hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.
Heinä-ylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.
Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli
partaittensa ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen, saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,
rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, istui hän vajan hämärässä
ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä eikä
hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen
mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut
ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä
vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.
Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan
jäätävä vilu, mutta joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä
tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja
oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkiselällään ja
pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi,
joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi.
Vihdoin poliisi avasi suunsa:
— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! ... Ja mitä se
hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: "Alas lahtarit!" En teitä
enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
häntä saa loukata tyhmillä sanoilla... Minä kehohan teitä uudestaan
menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille
sateeseen ja pimeyteen.


PUTOIS

I

Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota
oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma
täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen
erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli
neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet
silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt
muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat
ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää...
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja
kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen
kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Vilhuva katse.
— Pieniä ryppyjä ohimolla.
— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
— Korvalehdet aivan uurteettomat.
— Ilmeettömät kasvonpiirteet.
— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen
ajatuksiaan.
— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.
— Mutta silti tavattoman väkevä.
— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...
— Joka hänellä oli julma.
— Hänen äänensä oli laahaava...
— Ja puhe mesimakeaa.
Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
— Zoé, mehän unohdimme: "kellahtava tukka, harva hiuskasvu".
Alottakaamme uudestaan.
Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi
isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän
hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
Herra Bergeret vastasi vakavasti:
— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen
teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun
huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun
isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt
mihin hyvänsä, piti tätä "hokemaista" suuressa arvossa, varsinkin
katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä "Putois'n anatomiaksi". Ja hän
sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa,
enemmän kuin Laskiais-ukon. "Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus", sanoi
hän, "onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista
määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten
selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa"... Hän ajatteli täten
siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut
selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja
kahdettaneljättä lukua.
— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että
Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi
ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen
kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä
nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi
samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä
veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin
pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan
maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin
taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,
ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi
päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua
kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka
tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: "Luulenpa, että Putois on
taas pujahtanut täällä."
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän
oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...
— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli
Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi?
Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja
voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole
ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se
olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella
mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,
että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä
lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen
talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät
rauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan
vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir
nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja
joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan
vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään
päivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän
sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,
ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä
vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli
sydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei
sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä
paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.