Cid: 5-näytöksinen näytelmä - 1

CID
5-näytöksinen näytelmä

Kirj.
PIERRE CORNEILLE

Suom. Eino Leino

WSOY, Porvoo, 1917.



Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston
avustuksella ilmestynyt. Kaikki esittämisoikeudet
pidättää suomentaja.


LUKIJALLE.

Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus jo
ratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavat
vielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisen
runouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus,
paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisesti
antikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevän
sanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn ja
vastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan,
aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipua
minkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi.
Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessään
tavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s.
silosäettä.
Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin
eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota
toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen
draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen
kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu -- ja jolla myös itse
viisitoista vuotta sitten suoritin -- _Regina von Emmeritzin_
suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on
runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa
kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja
eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen
germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja,
tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin
kankeaksi ja tympäiseväksi. -- Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O.
Manninen koettanut Molièren _Oppineiden naisten_ suomennoksessa,
vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka
ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi,
hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi
anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu
klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen
nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton
ja oikullinen. -- Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt,
nimittäin Racinen _Phaidran_ suomennoksessa kymmenkunnan vuotta
sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta
säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen
suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun
verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja
koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten,
sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan
kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon
varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.
Tässä Corneillen _Cid_-käännöksessä olen koettanut uutta,
siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisen
runojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan,
olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni,
muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisen
ohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten
Säännöllinen:
Niinkuin hän verraton | on sotakunnoltansa --
Epäsäännölliset:
1) Elvira, kaikki onko | seikat kerrotut --
2) Hän hyväksyiskö vaalini? | Mi syy on luulla --
3) Mut niit' en seuraa, | kysymys on kunniasta --
ynnä muiden lisäksi vielä 2-sesuuriset, joista taas on useampia eri
alamuotoja.
Jättäen tämänkin ratkaisun lopullisuuden vielä kokonaan lukijan
omasta korvasta ja vastaisten suomentajien saavutuksista riippuvaksi,
tahdon vain lopuksi huomauttaa, ettei "Suomalaisen kirjallisuuden
edistämisrahaston" kaunokirjallinen osasto suinkaan ole sen
suuremmasta tai vähemmästä tarkoituksenmukaisuudesta missään
esteettisessä edesvastuussa, sillä sen asettamat tarkastajat,
tohtorit _Juhani Aho_ ja _A. V. Koskimies_ eivät ole sitä hyväksyneet
eivätkä hylänneet, vaan ainoastaan lausuneet toivomuksenaan, että
selittäisin suomalaiselle yleisölle parilla sanalla tämän tärkeän
runo kielellisen kysymyksen nykyiset kehitysasteet.
Toivon tuon kirjallisen velvollisuuden yllä täyttäneeni, mikäli se
tämäntapaisen lyhyen esipuheen puitteissa on mahdollista.
Helsingissä 4 p. heinäk. 1916.
Eino Leino.

HENKILÖT.
DON FERNANDO, Kastilian ensimmäinen kuningas.
DONNA URRACCA, Kastilian prinsessa.
DON DIEGO, Rodrigon isä.
DON GOMEZ, Gormaon kreivi, Chimenen isä
DON RODRIGO, Chimenen lemmitty.
DON SANCHO, hänen kilpailijansa.
DON ARIAS, | kastilialaisia aatelismiehiä.
DON ALFONSO, |
CHIMENE, Gomezin tytär.
LEONORA, prinsessan opettajatar.
ELVIRA, Chimenen opettajatar.
PRINSESSAN HOVIPOIKA.
Tapahtuu Sevillassa.


ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.
CHIMENE. ELVIRA.
CHIMENE.
Elvira, kaikki onko seikat kerrotut?
Sanoista taattoni et mitään salannut?
ELVIRA.
Ne mun on hurmanneet. Hän kovin kunnioittaa
Rodrigoa, min lempi teitä haltioittaa,
ja käskee, oikein jos ma luin sielustaan,
ritarin rakkautehen teitä vastaamaan.
CHIMENE.
Hän hyväksyiskö vaalini? Mi syy on luulla
sinulla niin, se suo mun vielä kerran kuulla,
tuo julki taas, mit' tohdin tuosta toivoa,
ei liian usein kuulla voi niin kaunista;
luvata liikaa et voi lemmenliekillemme
vapautta armost' ilmi tuoda tuntehemme
Hän salakosinnasta mitä tuosta sanoi,
kun Sancho ja Rodrigo apuas sun anoi?
Et liikaa julkituonut liene, kuinka noita
ma eri silmin katson, suosin kosijoita?
ELVIRA.
En, tyyneks sydämenne kuvasin; ei sytä
se toisen toivoa, ei toista säikähytä,
ja samoin kummaltakin säästäin suosionsa
isältään valintaa vain vartoo puolisonsa.
Tuo hälle mieleen oli. Tuosta ihastuin
hän ilmi kohta toi sen elein ynnä suin,
ja toistaa koska kaikki täytyy loppuun asti,
hän teistä ynnä heistä haastoi nopeasti:
"Se oikein, hänet ansaitsee he molemmat,
ylhäiset on he, uskolliset, urheat,
myös nuoret, mutta nähdä silmistänsä voi
es-isäin kunnon, joka heitä aateloi.
Kasvoissa ei Rodrigon ole varsinkaan
piirrettä, jok' ei viittais mieleen korkeaan,
ja sukukuntaan, kuuluun sankar-kunniastaan,
niin että varjonneet siell' laakerit on lastaan.
Isänsä miehuus hänen voimanpäivinään
ol' verraton, ol' ihme kaiken kansan tään;
työt urhon uurtaneet on kasvojensa juovat,
mik' oli muinen hän, ne yhä ilmi tuovat.
Pojasta uskon, mitä isästänsä näin;
mua miellyttää, jos miellyttää hän tytärtäin."
Löi hetki, keskustelun juuri alkamansa
hän katkas, kiirehti jo neuvoskuntahansa,
vähistä sanoistaan tok' uskon, mielensä
ei paljon vaapu kosijainne välillä.
Valita pojallensa täytyy kuninkaan
nyt kasvattaja; _hän_ kai pääsee kunniaan,
tuo vaali varma lie, ja syytä kauhistua
vuoks urhoutensa myös ei mitään kilpailua.
Niinkuin hän verraton on sotakunnoltansa,
vaill' olkoon vertaistaan hän lemmentoivossansa!
Rodrigon isä, neuvostosta tullessaan,
asian esittävä eess' on kuninkaan;
siis itse arvatkaa, hän eikö aikaa käytä
ja aika eikö pian toivojanne täytä.
CHIMENE.
Ja sentään on, kuin empis ange sielu tää
iloa tuota, josta himmeäks se jää,
vain hetki kohtalolle eri kasvot suo;
täss' onnessain, ma pelkään, hiipii murhe luo.
ELVIRA.
Tää pelko pettyvä on onnellisesti.
CHIMENE.
Siis mennään, varrotaan, se kuinka päättyvi.

2:nen kohtaus.
PRINSESSA. LEONORA. Hovipoika.
PRINSESSA.
Käy, hovipoika, vie Chimenen kuulla sana,
ett' tänään myöhä liian hän on vierahana
ja laiskuuttaan ett' ystävyytein vaikeroi.
LEONORA.
Prinsessa, teissä aina sama toivo soi;
ja joka päivä, kun te kanssaan haastelette,
te lakkaa lempeänsä tutkimasta ette.
PRINSESSA.
En ilman syytä: miltei mielistymään niin
sain hänet häntä hurmanneihin piirteisiin;
Rodrigoa hän lempii, hänet saa hän multa,
Rodrigon lietsonut ma olen lemmen tulta,
näin kahleet takonut oon näiden lempivien
ja tuskat lopettaa ma tahdon molempien.
LEONORA.
Prinsessa, keskell' oman onnenne te hyvän
kuitenkin ilmi tuotte sieluntuskan syvän.
Tää rakkaus, mi heidät heljin riemuin täyttää,
surutko suuret jalon sydämenne näyttää?
Ja mielenkiinnosta, mi teill' on heitä kohtaan,
te synkkä ootteko, kun heille onni hohtaa?
Mut liian julkee lien jo liikaa haastaen.
PRINSESSA.
Suruni suurtuu vain, jos sitä salailen.
Siis kuule vihdoin, kuink' on kamppaillut tää povi
Mun hyveilleni rauha vieläkään ei sovi.
Ei säästä rakkaus tää hirmuvaltiainen.
Se mies, min annan pois, tuo uljas nuorukainen,
on mulle rakas.
LEONORA.
Rakas?
PRINSESSA.
Paina povelleni
kätesi, tunne, kuinka sykkää sydämeni
vain voittajallensa.
LEONORA.
Ah, anteeks, arvoanne
jos loukkaan moittiessain tuota rakkauttanne.
Niin itsens' unhottaako ruhtinatar vois,
ritari halpa että hänet kammitsois?
Ois kuulla kuninkaan ja kansan jotain se!
Te vielä muistatteko, ken on taattonne?
PRINSESSA.
Niin hyvin muistan, että veren annan ennen
kuin kiellän arvoni ma alas siitä mennen.
Ma voisin vastata, ett' ansioll' on vaan
kauniissa sieluiss' oikeus lemmen lietsontaan;
jos anteeks tunnettani pyytää tahtoisin,
ois siihen esikuvat mulla kuulutkin.
Mut niit' en seuraa, kysymys on kunniasta;
ei aistit yllättää voi mieltäin urhokasta,
ja koska verta olen kuninkaallista,
kädestäin kuninkaat vain voivat kilpailla.
Kun näin ma puolustaumaan heikoks sydämein,
pois annoin, mit' en voinut ottaa omaksein.
Sijaani kahlehdin Chimenen, lietsoin tulta
myös heidän lempensä, ett' oma sammuis multa.
Äl' ihmettele siis, jos sielu tuskissaan
niin kärkäs vartomaan on heidän liittoaan;
nyt siitä riippuu rauhani. Jos lempi lie
elävä toivosta, ne yhdess' surma vie;
se tult' on, joka sytykkeettä sammuvi.
Kovasta huolimatta kohtalostani
jos saa Chimene miehekseen Rodrigon, jää
kuolleeksi toivoni, ja miel' on terve tää.
Mua painaa uskomaton sentään tuskan taakka.
Rodrigoa ma lemmin noihin häihin saakka;
koen siitä päästä, ja jos pääsen siitä, suren,
salainen kasvaa tuosta mulle mielenmure.
Tuskalla tunnen lemmen vankan valtikan
mun saavan huokaamaan vuoks halveksittavan.
Jakaunut kahtia on sieluni. Jos halaa
jalosti uljuutein, tää povi sentään palaa.
Ma pelkään, toivon tuota turman liittoa;
iloa täytt' ei voi se mulle tarjota,
jos toteutuu tai ei, ma siitä kuolen: lempi
ja kunnia kun kiistää, kump' on mieluisempi?
LEONORA.
Näin ollen virkkamista mull' ei muuta teille
kuin antaa kanssanne vain valtaa kyyneleille.
Mä äsken moitin teitä, säälin nyt. Mut tuiman
kun tuskan kourissa, niin suloisen, niin huiman
hyveenne taistelee sen valtaa vastaan, voittain
sen hurmat, rynnäköt ja siitä päästä koittain,
valava on se rauhan sydämenne yöhön.
Te siihen luottakaa ja ajan armotyöhön
ja Taivaan oikeuteen, mi suojaa vaille jätä
hyvettä ei, jot' ahdistaa niin pitkä hätä.
PRINSESSA.
Ma toivon, että toivoa ei mulle näy.
HOVIPOIKA.
Chimene käskystänne kohta tänne käy.
PRINSESSA (Leonoralle.)
Hän saattakaa siis noihin sivuhuoneisiin.
LEONORA.
Halunne jäädäkö on tänne unelmiin?
PRINSESSA.
Ei, tahdon tuskastani huolimatta rauhan
vain saada kasvoilleni kirkkahan ja lauhan.
Ma tulen.

3:s kohtaus.
PRINSESSA (yksin.)
Taivas, jolta varron lohdutusta,
jo päätä, rajoita tää mielen murhe musta,
mun turvaa rauhani, mun turvaa kunniain,
ma toisen onnest' onneani etsin vain,
tää liitto kolmelle on yhtä tärkeä,
siis sitä kiirehdi tai mieltäin terästä!
Avio, liittävä nuo kaksi lempiväistä,
mun päästää vaivastain ja kahlehista näistä.
Mut liikaa viipynen, Chimenen käyn ma luo,
tää kohtaus tuskalleni kevennystä tuo.

4:s kohtaus.
KREIVI. DON DIEGO.
KREIVI.
Te voititte, ja suosio nyt kuninkaan
siis teidät arvoon nostaa mulle kuuluvaan:
Kastilian prinssin opettaja ootte nyt.
DON DIEGO.
Perheeni on hän kunnialla merkinnyt
näin näyttäin mieltään oikeaa ja antain tietää,
ett' entis-palvelukset aina palkan sietää.
KREIVI.
Kuninkaat kuinka liekin suurivaltaiset,
he erehtyä voi kuin meidän kaltaiset;
hoville kaikelle tää vaali todistaa:
nykyiset palvelukset huonon palkan saa.
DON DIEGO.
Jätämme vaalin, josta harmistutte jo,
sen syy lie ollut suosio tai ansio.
Kuningas tahtoo niin, ja vallan ehdottoman
jo kunnioitus epää arvostelun oman.
Lisätkää kunniaa te tekemäänsä yhä,
perheemme liittäköhön yhteen side pyhä,
teill' on vain tytär yks, vain yksi poika mulla,
me voimme enemmän kuin ystäviksi tulla:
niin tehkää, hänet vävyksenne ottakaa!
KREIVI.
Valita ylempää hän puolisonsa saa;
ja loisto arvonne tään uuden täyttävä
on toisin houkutuksin varmaan mielensä.
Te työnne tehkää, prinssiä te opettakaa,
hänehen istuttakaa vallan taito vakaa,
maat, kansat kuinka lannistetaan alle lain
hyviä hellien, mut pahat kauhistain.
Lisätkää avuihinsa myöskin taistokunto,
mi miehen karkaisee, ja karskin tuskan tunto,
hän täysin opastakaa sotatyöhön tähän,
yöt päivät satulassa kuinka vietetähän,
aseissa maataan, muurit noustaan, voimin omin
vain voitetaan ja tahdon tarmoin verrattomin.
Hänelle esimerkki tuo te näyttäkää,
ja mitä opetatte, työssä täyttäkää.
DON DIEGO.
Jos tahdon esimerkit ohjeisiini liittää,
eloni tarinan hän lukekoon, se riittää.
Hän tuota tutkiva on urhotöiden sarjaa
ja siitä oppiva -- vaikk' kateet kuinka parjaa --
maat vallitsemaan, linnat lyömään, kokoamaan
armeijat, maineensa suurtöille rakentamaan.
KREIVI.
Ei prinssi tehtäviään opi kirjoista,
elävin esimerkein on hän oppiva.
Mit' teki suurta niin nuo vuodet pitkät, mitä,
ett' yksi päiväni ei voittaa voisi sitä?
Olitte urhokas, ma _olen_. Tietää Luoja,
käsvarsi tää on valtakunnan vankin suoja,
Granadan, Arragonian kauhu on tää kalpa,
nimeni kaiken on Kastilian lukko, salpa,
mua ilman täällä lait ois toiset vallanpäällä,
vihollisenne koht' ois kuninkaita täällä;
jokainen päivä, hetki kunniaani sitoo
ain uuden laakerin ja voiton voittoon nitoo.
Uljuutta oppia käsvarren turvin tään
vois prinssi, syösten sodan, taiston mylläkkään;
mua nähden, voittajaa, hän oppis voittamaan
ja varmaan vastaamaan myös suurta luonnettaan
mua nähden...
DON DIEGO.
Tiedän, miekkanne ei huonoimpia
niititte johdollani monta laakeria,
ja ikä jäntereeni kun on jäätänyt,
sijani uljuutenne hyvin täyttää nyt.
Mut sanat turhat nää on parhaat säästyvinä:
se nyt te olette, mik' olin ennen minä.
Huomaatte sentään käyden kanssain kilpateille,
mielessä valtiaan on eri vaa'at meille.
KREIVI.
Sen saitte, mihin työni minut ansioitti.
DON DIEGO.
Paremmin ansaitsi sen hän, ken teidät voitti.
KREIVI.
On toimeen arvokkain, ken paremmin sen täyttää.
DON DIEGO.
Tuon arvon parhaiten kai toimen saanti näyttää.
KREIVI.
Sen saitte kumartain, te vanha hovimies!
DON DIEGO.
Kuningas töistäni vain kuuluisista ties.
KREIVI.
Kuningas vuosianne kunnioitti vain.
DON DIEGO.
Näin tehden mittasi hän niillä miehuuttain.
KREIVI.
Näin tehden mulle ois hän tehnyt kunniaa.
DON DIEGO.
Ei kunniata ansaitse, ken sit' ei saa.
KREIVI.
Ei ansaitse? Ma enkö?
DON DIEGO.
Ette!
KREIVI.
Julkeutesi,
hävytön vanhus, vaatii tämän palkaksesi.
(Antaa hänelle korvapuustin.)
DON DIEGO (miekkansa paljastaen.)
Työs täytä! Surmaa minut jälkeen herjan tään,
ens herjan, joka heimoni saa häpeemään!
KREIVI.
Mit' aiot, vanhus heikko?
DON DIEGO.
Voima voipuva,
ah Luoja, jättääkö mun tässä tarpeessa?
KREIVI.
Mun miekkas on! Mut ylpistyisit liikaakin,
jos voitonmerkkiä ma moista kantaisin.
Hyvästi! Tutkikoon -- vaikk' kateet kuinka parjaa --
sun johdollasi prinssi urhotöittes sarjaa;
tää esimerkki, kuinka kopeus rangaistaan,
voi hälle viittana myös olla oikeaan.

5:s kohtaus.
DON DIEGO.
Voi raivon toivottuutta! Voi sua vanhuus nurja!
Näin kauan elinkö vain ollaksein näin kurja?
Töiss' urhon harmeninko vain ma nähdäkseni,
hetkessä kuinka kuihtui laaker-seppeleni?
Käs tää, min voimaa kaikk' Espanja kunnioitti,
mi valtakunnalle niin monet voitot voitti,
mi usein kuninkaansa turvas istuimen,
mua puolla ei, vaan herpoo, minut pettäen!
Ah, menneen mainehessa julma muisto tää!
Tuhanten päiväin työtkö päivä hävittää?
Uus arvoniko näin on onnen kuilu mulle,
syvyyden hauta kunniallein tahratulle?
Täytyykö nähdä kreivi loistossansa tässä
ja kuolla kostamatta taikka häpeässä?
Nyt prinssin opettaja kreivi olkohon!
Niin suureen arvoon kuulu ei mies maineeton;
valinnut vaikka mun on kuningas, hän tautta
kateuden tahrannut mun on tään herjan kautta.
Pois miekka, sankartöiden sorjin kanne, mutta
koristus turha, koska vyötät uupunutta,
pelätty muinoin, äsken tässä herjassa
paraatiin, vaan et puolustukseen kelpaava,
pois, pois jo luota ihmiskunnan kurjimman,
käy käsiin parempiin, käy käteen kostajan!

6:s kohtaus.
DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON DIEGO.
Rodrigo, pelkäätkö?
DON RODRIGO.
Tuon kyllä opettaisin,
jos isä ette ois.
DON DIEGO.
Ah, viha kaunokaisin!
Tään vaivan vastakaiku mulle suloinen!
Vereni tunnen, koska kuohun kuulen sen;
tuo hehku pikainen on hiiltä nuoruuteni.
Rodrigo, poikani, ah, kosta loukkaukseni,
mun eestäin kosta!
DON RODRIGO.
Mitä?
DON DIEGO.
Herjaa julmimpaa,
mi tahraa kumpaisenkin meidän kunniaa.
Hän löi mua korvalle. Hän tuosta kuollut ois,
mut ikä ottanut on voiman multa pois;
ja miekan, jot' ei tää käs enää kantaa jaksa,
ma sulle annan, sillä taaton tahrat maksa!
Miehuutes näytä miestä uhkamieltä vastaan,
tää herja huuhdotahan hurmeell' ainoastaan.
Surmaa tai kuole! Etten mairittelis sua,
saat taistella sa vastaan miestä karaistua.
Veressä, tomuss' oon ma hänet nähnyt pauhuun
armeijain syöksyvän ja kaikki saavan kauhuun
ja satain murtavan myös ratsasparvein muurin;
hän, jota kuvailen näin sulle perinjuurin,
sotilas uljas tuo, tuo päämies verraton...
DON RODRIGO.
Ma pyydän, laatkaa! Hän?
DON DIEGO.
Chimenen isä on.
DON RODRIGO.
Ah!
DON DIEGO.
Tunnen lempes, vait! Mut kunniatta ken
voi elää, elämän ei ole arvoinen.
Herjaajan rakkaan herja kipeämp' on vain.
No niin, sun kosto on, sa tunnet herjaajain.
En muuta virka. Kosta itsesi ja minut,
osoita ansainnees, ma että siitin sinut!
Käyn kuormaa kohtaloini kovain itkemään.
Sa riennä, joudu, juokse työsi täytäntään!

7:s kohtaus.
DON RODRIGO.
Tuo isku vartomaton
ja kuolettava sattui poven pohjahan,
ma, kurja kostaja tään riidan oikean
ja väärä maalitaulu kovan kohtalon,
jään jähmettyneheks, tuo isku sielun murhaa,
sen tiellä kaikk' on turhaa.
Ah, Jumalain! Niin liki lemmen onnea!
Tää murhe murtaa voi.
Isäni herjattu on sekä herjaaja
Chimenen taatto, oi!
Sota käy läpi sieluni!
Mua lempi lietsoo, vaarassa on kunniani:
jos isän kostan, kadotan ma armahani.
Sydäntäin toinen syttää, toinen kättäni.
Valinta synkkä: elää häpeässä iki
tai pettää lempeniki.
Tää tuska kahtianne yht' on rajaton,
se mielen murtaa voi!
Hänt' enkö rankaise? Mut rangaistava on
Chimenen taatto, oi!
Isä, lemmitty, lempi ja maine,
ah, kovaa kamppailua valtain ylhäisten!
Katoopi turman kuiluun multa riemun laine
tai kunniani päivä päättyy pilvehen.
Sa rakas, julma toivo sielun empivän,
mut sentään lempivän,
ah, miekka, surma mulla onnen suurimman!
Se tämän tuskan toi.
Kostanko sillä siis ma taaton kunnian
Chimenen jättäin, oi?
On mieluummin kuoltava miehen!
Sen armaallein kuin taatollein oon velkapää.
Jos kostan, vihaamaan mua armahani jää,
mua ylenkatsomaan, jos käy en koston tiehen.
Kuin teenkin, teko toivojeni surma on
tai mies ma arvoton.
Parantaa tahdon tuskaani, se yltyy vaan,
se sielun autioi.
Kun sentään kuoltava mun on, käyn kuolemaan
Chimenen säästäin, oi!
Siis kuollako kostoa vailla?
Surmaako etsiä, mi kohtais maineettoman?
Mun herjattaisko muistoain Espanjan mailla,
kun varjellut en kunniaa ma heimon oman?
Tään lemmen tähdenkö, mi varmaan loppuvi,
nyt nään sen selvästi?
Pois aatos alhainen, pois sulohaave, houra,
mi mieltä aatkeloi.
Pelastan kunniani! Nouse, uljas koura,
Chimenen jättäin, oi!
Oli harhaunut henkeni mun.
Isällein kaikki velkaa oon, en lemmelleni.
Jos sotaan sortunen tai tuskaan tuiretun,
puhtaana kuin sen sainkin annan hurmeheni!
Jo syytän itseäin, oon liikaa viipynyt,
jo koston työhön nyt!
Häpeän horjuneeni! Tuska ankarin
mua turhaan vaivaa, oi!
Isäni herjattu on! Kostan tahran, min
Chimenen taatto toi.


TOINEN NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.
DON ARIAS. KREIVI.
KREIVI.
Näin meidän kesken myönnän, veri liian kuuma
sanasta kuohahti, mun valtas äkkihuuma.
Mut tehty tehty on, käy sit' en muuttamaan.
DON ARIAS.
Tuo ylpeys taipukohon tahtoon kuninkaan.
Osaksi syyt' on hällä siihen, vihansa
on teitä koko voimallansa kohtaava.
Ei teillä puolustusta, joka tässä riittää;
täss' arvoon herjatun hän herjan määrän liittää
ja yli korvauksen vaatii tavallisen
alistumista teiltä anteeks-pyytämisen.
KREIVI.
Kuningas mielivalloin määrää hengestäin.
DON ARIAS.
Erheenne jälkeen liikaa raivostutte näin.
Kuningas pitää teistä. Lausunut hän on:
_Ma tahdon_. Totelkaa! Niin saatte sovinnon.
KREIVI.
Sen säilymiseksi, mi mulle kallehinta,
ei kovakorvaisuuskaan oisi kallis hinta.
Kuin suur' hän olkoonkin, mun nyky-ansioni
edestä väistyvä on rikos moinen moni.
DON ARIAS.
Teot tehkää kuuluimmat, työt tärkit täyttäkää,
kuningas alamaiselleen ei velkaa jää.
Tiedätte, kerskatenkin: hyvin valtiasta
ken palvelee, hän tekee tehtäväänsä vasta.
Tuo uhkamieli, kreivi, turmionne on.
KREIVI.
En usko, ennen kuin tuon koen kohtalon.
DON ARIAS.
Kuninkaan mahtavuutta tulee pelätä.
KREIVI.
Mies minunlaiseni ei suistu päivässä:
Hän kaiken valtansa mua vastaan kootkoon!
Konsa mun maahan murskaa hän, hän murskaa valtionsa.
DON ARIAS.
Kuin? Niinkö heikko teist' on valta kruunupään.
KREIVI.
Mua ilman valtikka pian putois kädestään.
Mies olen hälle liian kallis. Pudottaissaan
tään pääni, kadottaa hän kaiken mahdin maissaan.
DON ARIAS.
Te kuulkaa neuvoani, te järjen suokaa tulla
itsenne ohjaajaks.
KREIVI.
On päätös valmis mulla.
DON ARIAS.
Mitä ma virkan siis? Ma minkä viestin saan?
KREIVI.
Ma etten häpeääni suostu milloinkaan.
DON ARIAS.
Tiedätte: valtiain on tahto ehdoton.
KREIVI.
On arpa heitetty, tää puhe turhaa on.
DON ARIAS.
Hyvästi siis, kun taida taivuttaa en teitä,
mut myrsky voittojenne uhkaa seppeleitä.
KREIVI.
Vakaana varron.
DON ARIAS.
Ei se tulematta jää.
KREIVI.
Se silloin Don Diegon maineen hyvittää!
(Yksin.)
Mies surmaa pelkäävä vain uhkausta säikkyy
yl' onnen oikkujen mun mielein uljas väikkyy,
voin elää onnetonna, vaan mua pakottaa
ei kukaan elämään voi ilman kunniaa.

2:nen kohtaus.
KREIVI. DON RODRIGO.
DON RODRIGO.
Kaks sanaa, kreivi!
KREIVI.
Puhu!
DON RODRIGO.
Varmuutt' tahdon vaan.
Tunnetko Don Diegon?
KREIVI.
Tunnen.
DON RODRIGO.
Hiljaa haastellaan!
Tiedätkö, että vanhus tuo ol' aikansa
hyve ja uljuus itse, itse kunnia?
KREIVI.
Kenties.
DON RODRIGO.
Tää hehku kuuma, silmissäin mi palaa,
tiedätkö, hänen vertaan on!
KREIVI.
En tietää halaa.
DON RODRIGO.
Saat tietää sen, täst' askelta jos neljä käyt.
KREIVI.
Sa nuori kerskuri!
DON RODRIGO.
Sa kiivastuvan näyt.
Nuor' olen, totta se; mut varro vuosien
lukua urhokkuus ei suurisyntyisten.
KREIVI.
Mun kanssain kiistata! Tuo mistä julkeus miehen,
min koskaan käyvän nähty viel' ei miekan tiehen?
DON RODRIGO.
Kahdesti kaltaiseni esittäydy ei,
ens iskut mestaruuteen meidät aina vei.
KREIVI.
Ken olen, tiedätkö?
DON RODRIGO.
Sen tiedän: nimes vaan
jokaisen muun kuin mun sais kauhuun kaiullaan,
otsalles kirjoitetun näyttää laakerein,
tuleva ett' on miekkas minun turmaksein.
Ma uhmaan uhkamielin kättä voittoisaa;
mut kyllin uljas aina kyllin voimaa saa.
Ken kostaa isäänsä, hän mahtaa mahdotonta;
et ole voittamaton, vaikka voitit monta.
KREIVI.
Tuo uljuus, jota jälleen sanas tuossa toisti,
minulle silmistäs jo joka päivä loisti,
Kastilian kunniaksi sinut katsoin, armaan
sinulle tyttäreni suonut oisin varmaan.
Sun lempes tiedän, näen riemuin miehen mieltä,
mi haaveet haihduttaa pois velvoituksen tieltä,
niist' ettei heikennyt oo hehku sielus jalon:
näen kunnioituksella hyvees suuren palon.
Siis vaali vienyt tää ei vaaraan pettymisen,
ritarin vävyksein kun tahdoin täydellisen.
Sua tunnen sääliväni. Tuimaa suoruuttas
ihaillen surkuttelen sentään nuoruuttas.
ÄI' etsi turhaan tätä turman seikkailua!
Taistosta säästä epätasaisesta mua,
minulle kunniaa ei moinen voitto tois,
miss' sota vaaraton, myös maine pieni ois.
Helposti voitetuks sun kaikki luulis, minä
vain surra saisin siitä, että kuolit sinä.
DON RODRIGO.
Uljuuttas halventava seuraa sääli! Kiistää
mult' tohdit kunnian! Et elämääkö riistää?
KREIVI.
Pois käy!
DON RODRIGO.
Pois vaiti käymme.
KREIVI.
Niinkö halpa on
elosi?
DON RODRIGO.
Niinkö pelkäät käydä kuolohon?
KREIVI.
Siis tehtäväsi tee! On poika kehno hän,
ken elää jaksaa jälkeen taaton häpeän.

3:s kohtaus.
PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA.
PRINSESSA.
Hillitse tuskasi tään turman iskun alla!
Vakaana voita se, Chimene, talttumalla!
Tää myrsky heikko pian rauhaks varmaan vaihtuu,
sun onnes pieni peitti pilvi vain, mi haihtuu,
kadota mitään et, vain aikaa.
CHIMENE.
Sydämeni
synkiksi kääntää kaikki onnentoiveheni.
Niin nopsa tuulispää kun iskee tyynehen,
se uhka haaksirikon ain on tuhoisen;
ma hukun valkamaan. Ma miestä rakastin,
mua hän, ja sovussa tuon tiesi taatotkin,
siit' ensi kerran teille kerroin hetkellä
tuon turman kiistan, koska rikkui välinsä;
mut viestin vinhan tieltä, joka teille tuli,
suloinen varrontani kohta suruun suli.
Kirottu hulluus, kurjat lait te kunnian,
ies, joiden julmuus orjuuttaa siis jaloimman!
Kaikk' kalliit toiveheni säälimättä lyötte
ja itkunnyyhkyyn onnen ihanimman myötte!
PRINSESSA.
Sun syytä säikkyä ei kiistaa tuota. Hetki
sen siitti, sama sovittaa taas kumpaisetki.
Melua nostanut se liian suurta on;
kuningas itse heille solmii sovinnon.
Sa tiedät, sieluni, sun tuskaas surren, tätä
pois pyyhkiäkseen mitään koettamatt' ei jätä.
CHIMENE.
Välitys auta tässä ei. Niin tappavaa
ei tekemättömäksi loukkausta saa.
On turhaa tässä viisaus ja voima. Pahan
jos parantaa, sen saa vain itsens' salaamahan,
sydänten noiden viha painuu pohjahan