Canzio; Selman juonet - 7

ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen
muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon
myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.
PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?
MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian
kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon
kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa
Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion
lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi
läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,
synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!
RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?
MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa
lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä
viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;
poliisimiehet hallitsevat Marciaa)
PISANO. Hirmuinen vaimo!
1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!
2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!
PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.
GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,
jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?
MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.
GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!
PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran
vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.
MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean
ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä
pyöveliänsä vasten partaa.
PISANO. No no, saammepa nähdä.
MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,
niin halpa mies kuin olet.
PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.
VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös
ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin
murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!
MARCIA. Elä sinä ja valita!
PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien
taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia
viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat
Mariamne ja palvelijat)
MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?
1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen
taas.
MARIAMNE. Rachel?
RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.
Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa
kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on
tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä
kautta?
MARIAMNE. Niin hän kaatui.
RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja
kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)
GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!
GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs
näet.
GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!
GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?
GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä
vuorelta.
RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka
reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!
(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!
Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni
elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,
Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.
(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken
lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei
tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje
hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä
mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!
MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.
RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen
kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)
Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta
lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi
polisimiehistä tulee)
POLIISIMIES. Armollinen herra!
PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!
POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu
kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä
pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta
kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän
kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,
käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa
kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,
matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,
katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien
seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua
ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.
PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.--
Kuinka on tytön laita?
1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.
MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan
häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea
juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon
rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran
häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua
viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon
helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi
tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,
kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla
lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)
(1868)



SELMAN JUONET
Näytelmä 2:ssa näytöksessä

HENKILÖT:
HERMAN, vanha kartanonomistaja.
SELMA, hänen tyttärensä.
KONRAD, hänen poikansa.
KILIAN, Selman sulhanen.
THEKLA, Konradin morsian.
FOKAS, saita koroillaan-eläjä.
TAAVETTI, hänen palvelijansa.
LÄÄKÄRI.
Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä
pientä kaupunkia.


Ensimmäinen Näytös

Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,
jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat
oikealta.

LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan
sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne
poistakoon voimallinen tahto.
FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne
kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman
hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden
muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni
sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut
näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.
LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.
FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen
morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,
nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.
Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska
olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,
jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin
»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!
LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.
FOKAS. Hä tuo herra Kilian.
LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa
vaarassa?
FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten
konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte
minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.
LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?
FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten
naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,
viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,
koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni
temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:
mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho
tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna
itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on
täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä
sanotte?
LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.
FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta
lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo
siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,
hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.
Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä
molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.
LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.
FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat
tämä.
LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.
FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.--
Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?
LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.
FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen
humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)
LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa
vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet
rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan
rauha!
HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?
LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton
kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä
hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä
helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.
HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!
LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)
FOKAS. Hyvät herrat, terve!
LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja
siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä
kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas,
terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania
valtasuoneen).
HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?
HERMAN. Minä tiedän sen.
LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?
HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa
häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,
mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon
leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä
kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen
onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman
käden. Nyt hän makaa makeasti.
LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on
jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.
HERMAN. Hän on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hän elää.
HERMAN. Kuollut on hän!
FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin
on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua
konsteillansa.
LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta
seuraattepa toki johtoani tämän kesän?
HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri
kuin vuorikauris.
LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana
miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.
HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon
se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani
sameana koskena.
LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!
(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä
kirkkaalla päivällä?
FOKAS. Synkeästi!
LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?
Minä en ymmärrä.
FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä
luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta
lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne
kohden sydämmenne historjaa.
FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.
LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies
täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä
samentunut tuumiissa elämän pulmaa.
FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja
Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,
ota ad notam tämä.
HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa
pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!
FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?
LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.
FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin
halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa
valtasuontani? Häh?
LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin
päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?
FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan
piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.
LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,
uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;
sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.
FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?
FOKAS. Mitä tehdä siis?
LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!
HERMAN. Hmk!
LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille
mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen
sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen
tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.
Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat
vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina
kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat
päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,
lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä
raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen
meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)
FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?
HERMAN. Tuikea asia.
FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,
sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina
vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani
pois.
HERMAN. Kuka mies?
FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.
HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja
sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita,
joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin
päätän.
FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!
HERMAN. Kun päätän niin päätän.
FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.
(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!
Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne
vaimoksi, tuon Selman?
HERMAN. Ole rauhassa.
FOKAS. Lupaatteko?
HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.
FOKAS. Mitä sanotte?
HERMAN. Juo vettä.
FOKAS. Juo vettä?
HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.
FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla
seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän
verisen, verisen draman. Maa ja taivas!
HERMAN. Ha haa!
FOKAS. Herra!
HERMAN. Mitä tahdot?
FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.
HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.--
Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja
toivon että annan hänen miehelle.
FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.
HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.
FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.
HERMAN. Koska tahdot siis?
FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.
HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.
FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan
kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.
Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä
käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun
tuleva appeni!
HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja
tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan
kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee
vasemmalle)
FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.
Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset
kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi
rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan
tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo
Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä
rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat
aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja
kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen
maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu
narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja
silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus
ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin
kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama
rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein
hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin
pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala
parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin
perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta
kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja
vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja
kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren
naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on
merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas
kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan
kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis
täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja
kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta
siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä
korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman
omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme
selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!
Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee
oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)
TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja
vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri
toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin
ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,
mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten
kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.
Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät
tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana
riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki
nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja
saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.
Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin
rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei
tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä
lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai
pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin
takasin, laulaen kovalla äänellä)
»Mistäs tulet, mistäs tulet,
Poikani iloinen?»
(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)
FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä
sauvallansa)
TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.
FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun
kitas, peikko!
TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan
tässä.
FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?
TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä
kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle
saapuvilla tänään kello viideltä.
FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?
TAAVETTI. Minä en tiedä.
FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni
enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä
vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa
plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.
TAAVETTI. Te tahdotte niin?
FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon
seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.
Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken
päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)
TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?
FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?
TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?
FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja
tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?
TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet
poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.
FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.
TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu
päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.
FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?
TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.
FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä
kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä
lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa
mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään
pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että
palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen
penniä.
TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal,
kost' Jumal!»
FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna
varhain. (Menee periltä oikealle)
TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin
pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy
morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,
sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen
ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt
minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee
ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi
tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi
yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan
ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi
hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee
vasemmalta tuskallisella muodolla)
SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?
TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?
SELMA. Herra Kiliania.
TAAVETTI. En ole.
SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.
TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä
missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,
fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.
SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?
TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?
SELMA. Onko herras lyönyt sinua?
TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja
kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.
SELMA. Miksi?
TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi
hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,
Taave-poika?»
SELMA. Mitä vastasit sinä?
TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa
helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin
perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän
julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista
parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.
Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän
peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.
Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.
SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!
TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?
SELMA. Ken huolisi houkon unista?
TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,
pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin
kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.
SELMA. Minusta?
TAAVETTI. Teistä.
SELMA. Mille kuului tämä?
TAAVETTI. Tuon houkon unista.
SELMA. No kerro se kuitenkin.
TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa
yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä
murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt
muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi
erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän
rakastaa teitä salasesti, luulen minä.
SELMA. Mahdollista kyllä.
TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.
SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista
unta.
TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo
kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna
varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme
profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,
onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!
SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!
TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,
fröökinäni?
SELMA. Helvetiksi!
TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen
kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,
niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän
taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.
SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!
TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,
jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.
Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan
venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä
palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.
SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,
ja minä kiitän sinua aina!
TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)