Canzio; Selman juonet - 6

CANZIO. Kunnian edestä kiitos.
VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!
CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.
VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.
CANZIO. Sitä en tee.
VARRO. Uskonpa niin.
CANZIO. Väärin, väärin!
VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA
ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?
CANZIO. Keisarillinen rikos.
VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin
tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?
CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.
VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.
CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka
kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...
Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.
VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu
lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa
hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän
käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän
toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä
mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?
CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä
vaikuttaa tyhjät sanat?
VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos
jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.
CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa
murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.
VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan
yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,
että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse
tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti
niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,
sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin
huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin
nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin
nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen
katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen
silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen
rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon
tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,
synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän
nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen
ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja
penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,
että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka
purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta
tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka
mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo,
käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,
enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki
vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että
tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,
vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme
nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.
ANGELO. Jättäisimmekö hänen?
VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.
Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,
sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?
ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua
en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät
oikealle)
CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa
sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,
että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?
Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman
ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,
alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska
tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,
ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen
vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta
epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun
poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;
kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta
nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu
kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,
kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,
tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria
ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska
muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni
kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän
vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja
jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman
lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon
tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!
hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,
lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi
kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä
harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta
kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka
myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki
aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä
ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko
jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen
ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja
seisahtaa ovelle perillä)
GIOVANNI. Tässä olen, herra.
CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro
kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?
GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.
CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon
kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.
GIOVANNI. Tahdotteko muuta?
CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?
GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.
CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota
tämä kukkaro.
GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?
(Ääneensä) Herra?
CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)
GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?
CANZIO. Paljasta kultaa.
GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?
CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme
kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin
teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta
katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa
seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.
GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?
CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin
käskin.
GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?
CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän
ikävä asia.
GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.
CANZIO. Mistä näet tämän?
GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?
CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen
jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani
vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,
josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen
leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja
nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta
tuo vettä sinä.
GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä
juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on
liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen
Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä
hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä
on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden
portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen
heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,
nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!
vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä
kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran
hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,
minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)
Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?
GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.
CANZIO. Mutta äiti, äiti?
GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.
CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on
laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti
vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,
tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän
riehuu hulluutensa houreessa.
GIOTTI. Väärin arvelet.
CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän
kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt
hänestä eläimen.
GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan
nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui
onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta
veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä
huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili
veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän
kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen
tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen
ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta
kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja
ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä
ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja
kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt
rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.
CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää
seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot
myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin
tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt
kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,
murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja
lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi
melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään
mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni
päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!
GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei
lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja
unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.
CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa
käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,
katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se
tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni
ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä
helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat
tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;
voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja
sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä
menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä
aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen
reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman
levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin
villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko
aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin
tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.
GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.
CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun
kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä
tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo
sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.
GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.
CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä
viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon
päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On
ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen
schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii
vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee
yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa
kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,
ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla
hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo
tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät
ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama
pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee
nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina
eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,
ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan
mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on
tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,
ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen
naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista
virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?
GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!
CANZIO. Se riittää.
GIOTTI. Sama kun ei koskaan.
CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!
Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua
sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!--
Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous
olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.
Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi
ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,
ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on
oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se
syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen
aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee
kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee
tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se
uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!
GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos
näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja
läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä
hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,
ystäväni!
CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat
hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja
katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!
Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,
kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä
hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä
tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)
GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!
CANZIO. Kuinka on?
GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?--
Vasta minua.--Canzio!
CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.
GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi
omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset
tämän huoneen asujamet?
CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella
sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio
jätti heille jälelle.
GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.
CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken
yksinäisyyttä tarvitsen vielä.
GIOTTI. Sallitko?
CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan
ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen
matkanpäästä.
GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?
CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!
GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)
CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä,
uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun
veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja
viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran,
muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin
muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö
elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin,
palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois!
(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään
periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen
takaperin) Haa!
MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta
miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!
CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein
kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!
MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on
tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!
CANZIO. Vaimo!
MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?
CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät
minulle perkeleen-haamus.
MARCIA. Miksi sanotte niin?
CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa
isäni veren?
MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni
uneksuma herraus!
CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut
valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla
hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia
kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.
MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.
CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.
MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä
kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan
vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.
CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.
MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa
vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)
CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun
lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!
MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?
Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.
CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun
isäni veri.
MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen
multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein,
mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun
isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!
CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi
tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä
takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla
ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen
ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion
kuoleman.
MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja
synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen
Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa
ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset
muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja
niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.
CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä,
kavahda!
MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?
CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?
MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.
CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä
kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies
on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu
tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman,
jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka
ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut
itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä
vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso
siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt,
harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin
sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet
tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä.
Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele
hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin
hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta?
Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen
ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska
olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän
reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä
kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman,
levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio,
katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas
pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä
hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus
hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin
Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla
ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä
hetken äänetönnä)
MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi.
Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle
ovelle, Pisano ovelle perillä)
GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!
PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!
GIOTTI. Canzio!
PISANO. Avatkaat.
GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi
on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka.
Canzio!
VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven
auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)
GIOTTI. Siinä on miehemme!
VARRO. Ah!
GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!
VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne,
kuule minua!
MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)
VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!
MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.
ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?
GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia
naispalvelijoita tulee)
1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!
2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!
3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)
GIOTTI. Ken siellä?
PISANO. Lain nimessä, avatkaat!
VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi
poliisimiestä tulee)
PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!
VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman
mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä
surmaamana.
PISANO. Sinä onneton!
VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.
PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?
1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.
2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.
PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja
saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän
on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu
hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä
kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä
vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina
ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu
sinä olet.
GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut
oikealta sisään toisten huomaamatta)
RACHEL. Makaa taasen toinen mies.
MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?
VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.
MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!
RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois,
kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot
Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!
MARIAMNE. Vait, tyttö!
RACHEL. Miehelle yksi tyyny!
VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän
asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.
RACHEL. Miehelle tyyny!
MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.
RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.
VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)
RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo
mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän
kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä
länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat
polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän
hyvin. (Marcia tuodaan periltä)
PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.
MARCIA. Mitä tahdotte, herra?
PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo,
suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?
MARCIA. Marcia.
PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?
MARCIA. Carthagon raunioilta.
GIOTTI. Kaksi valetta kohta.
ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.
GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja
nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen
kumppani. (Kova hämmästys joukossa)
VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!
GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen
sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta
samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.
Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,
mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.
PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot
punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki
viittaa kohden ryövärnaista.
VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä
armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,
ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä
rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi
murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme