Canzio; Selman juonet - 5

kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin
hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!
CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?
GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan
teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis
kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni
ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion
linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle
kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin
puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen
terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi
kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa
houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän
pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion
vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.
CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!
GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.
GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan
juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi
minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.
CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!
GIOTTI. Malta, Canzio!
GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!
CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua
vielä.
CANZIO. Minä olen sinun murhannut.
CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,
poistukaat meistä muutama askel.
CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.
CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat
käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut
heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä
tuijotellen)
CANZIO. Mitä tahdot sanoa?
CLAUDIO. Käy mua likemmäs.
CANZIO. Tässä olen; sano.
CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?
Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi
vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.
CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni
päälle.
CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana
mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,
vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota
vastaan kuin mies. Lupaatko niin?
CANZIO. Minä lupaan.
CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli
ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.--
Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.
Minä kiitän sinua.--
CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?
CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.
CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?
CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani
työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus
parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä
hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä
nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi
vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,
onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi
vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme
toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,
minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista
pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi
hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;
mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut
mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.
Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,
hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen
suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.
Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta
asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään
ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on
kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta
ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,
vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,
että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten
vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)
CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?
CLAUDIO. Anna minulle kätes.
CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!
CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!
(Kuolee)
CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!
GIOTTI. Mitä kuuluu?
CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio
jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)
ANGELO. Sinä olet jo kuollut.
GIOTTI. Hyvästi, toveri!
AANGELO. Hän oli mies.
GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta
oivallinen kiitossana.
ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?
CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva
elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,
koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen
uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin
Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,
hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun
ryövärnaisen helmaan!
ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?
GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.
CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on
Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti
niin uljaasti tanterelle. Oivallista!
GIOTTI. Mitä haastelet?
ANGELO. Houritteko?
CANZIO. En.
ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?
ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun
lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!
kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni
aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko
ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken
elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?
Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!
ANGELO. Niinmuodoin elää hän?
CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.
GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.
CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.
ANGELO. Vimmattu seikka!
CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri
hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas
oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä
seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä
pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin
Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri
toimeliaalla tuulella.
GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta
ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen
äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.--
Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä
oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin
kiivaita askeleita)
ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.
CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys
ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin
oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän
murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla
häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko
hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.
Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,
ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin
öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua
huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin
eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen
levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän
taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun
silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja
olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä
Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean
temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!
MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!
CANZIO. Ken huutaa?
MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)
RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle,
nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies
makaa.
MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?
CANZIO. Rachel!
RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.
CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?
RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa
purpuraisella vaipalla.
ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.
CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No
kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut
järkensä.
RACHEL. Claudiohan siinä makaa.
ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?
CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin
huomaitsee.
ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!
CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)
MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen
rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan
Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse,
Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta
kerta arvoisamman sinua.
CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra
elää.
RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio
pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein
kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon
häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee
armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,
jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä
ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä
majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin
ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.
Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon
sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan
niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole
tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta
hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee,
ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)
GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.
1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.
2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä
ainiaaks painettu kiinni.
1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi
onnetonta päivää!
2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,
onnetonta päivää, voi!
1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!
2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!
MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.
CANZIO. Sehän paras kaikista.
1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?
CANZIO. Katsahda tänne.
1:N NAINEN. Sinä?
CANZIO. Minä.
1:N NAINEN. Ole kirottu!
CANZIO. Hm!
1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,
joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!
2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen
hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!
GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat
vaikertelemisellenne raja.
1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut
silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,
puettuna pukuun valkea kuin lumi.
CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua
katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen
tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.
1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja
valkean.
2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.
3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.
MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja
panen hänen käteensä öljy-oksan.
1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin
juhlaisessa viemme herramme hautaan.
2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.
MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien
astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.
CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt
kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!
2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?
1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.
2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,
sitten? Ah!
1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä
hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen
sydän.
2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta
sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.
3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!
CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!
suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!
GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,
joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.
CANZIO. Ruumis pois!
GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi
temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen
jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!
CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on
mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!
MARIAMNE. Rachel, tule.
RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.
MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!
ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin
annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama
kunnia kerran vielä.
RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja
kaino muistuttaa Canzioo ennen.
ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?
RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja
Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja
heitä seuraa naiset ja Giotti)
CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)
GIOTTI. Mitä tahdot?
CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan
pantu.
GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?
CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän,
joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?
GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes
palaan takasin.
CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta
tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä
käsken sinua kestiin.
GIOTTI. Kestiin?
CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.
GIOTTI. Toveri!
CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty
vieras.
GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.
CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.
GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin
musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen
kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän
pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä
kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla
aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä,
toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen
Canzion mieli. (Menee)


Viides Näytös

(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)
ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska
lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,
mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut
vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen
kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito
Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,
virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne
tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni
hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa
jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio
tulee kiivaasti periltä)
CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän
otsallanne!
ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.
CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva
silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta
jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun
yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä
kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;
mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi
haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä
sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!--
Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista
on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä
määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja
turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se
ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme
hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin
hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean
vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa
vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten
ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien
tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja
katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan
kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan
petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi,
hyvästi ainiaaksi jää!
ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.
CANZIO. Hyvästi kaikki!
ANGELO. Aika on voimallinen.
CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan
rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on
myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan
paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki
korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi
minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle
morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden
juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista
uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä
nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti
kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin
äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan
ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova
haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni
verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat
ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,
ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä
mahtanee hän olla?
ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?
CANZIO. Onko häntä nähty?
ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen
käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa
olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?
CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön
kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,
olkoon kätkettynä mitä tiedätte.
ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti
matkanpäässä.
CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?
Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan
lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.
Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,
mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,
että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!
unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti
hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen
huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin
keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan
haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja
unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän
ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva
ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,
joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,
vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon
raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi
hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista
huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi
tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse
julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä
ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se
ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo
pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.
(Rachel tulee vasemmalta)
RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies
vai nainen?
CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!
RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä
kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat
perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne
alas hevosenrattailta.
CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi
rukous. Mielitko sen täyttää?
RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.
CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.
RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi
kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka
elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat
aina!
CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan
ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua
enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?
RACHEL. Ettekö ole Romasta?
CANZIO. Minä olen Canzio.
RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan
yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,
koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni
hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy
muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin
nyt. Hänen nimensä oli Canzio.
CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.
RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä
päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka
jaksaa hän?
CANZIO. Ei yhtään hyvin.
RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä
päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.
CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on
haireestansa tumma aavistus.
ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.
CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä
saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?
RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä
ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen
sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus
kamala.
CANZIO. Hyvin seliitetty!
RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta
mikä riisti sen vasemman?
CANZIO. Sano.
RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä
vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.
CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.
RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo
leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän
välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille
pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...
Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä
kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,
ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja
povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli
ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.
Lelee, lelee, lelee!
CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne
ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan
syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette
täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?
RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?
CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.
RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?
CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!
RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa
meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein
hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka
vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin
korppien joukko.
CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä
rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin
armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä
teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?
Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!
Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka
päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä
ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten
tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna
pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.
--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)
Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä
rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)
Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko
sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!
MARIAMNE. Mitä tahdot?
CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan
katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro,
mun isäni veli.
VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.