Canzio; Selman juonet - 3

MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän
hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.
CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme
yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.
MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit
rikki meidän liittomme.
CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien
onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.
RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,
Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä
väkisten helmassansa)
MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.
RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!
MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?
CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.
MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.
CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.
RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!
MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko
mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?
CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.
RACHEL. Haa!
MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua
taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko
koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä
kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?
CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä
sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,
ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä
järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa
hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.
MARIAMNE. Oikein, Canzio!
CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä
liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä
auringonkierrosta enemmin kuin minä.
MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.
CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni
onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?
RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne
kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun
otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.
MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.
RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,
jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja
vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä
Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,
silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)
CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle
olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida
enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.
Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja
uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä
kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani
terästetty.
MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten
otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet
tehnyt? Canzio!
RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen
käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä
vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,
Mariamne?
MARIAMNE. En rukoilla häntä.
RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,
joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää
sydäntänsä.
MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!
CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!
RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,
Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!
Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella
voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)
Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista
Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka
kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja
kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?
CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.
RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua
katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.
MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on
toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa
mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,
Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,
jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä
kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot
aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua
palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen
haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen
liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!
RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös
Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,
kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa
hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.
Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?
CANZIO. Et.
RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen
käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei
olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu
kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me
olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit
onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs
onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet
silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden
muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni
paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme
vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,
vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes
vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme
varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi
johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä
riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa
herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!
meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja
sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja
hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen
velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä
isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä
jumalten suurimpaan kostoon.
CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja
vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti
Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän
Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,
minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan
aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei
tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten
ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot
taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä
Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on
sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)
Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,
jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?
MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen
divanille; Mariamne menee ulos periltä)
CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.
MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.
CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!
RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.
Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?
»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.
MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.
RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli
linnanherran sydämmen herra?
MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.
RACHEL. Morsian Barbariasta.
CANZIO. Parman kaunis tytär!
RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.
MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä
polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne
komean linnan.
RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.
CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.
RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä
tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan
maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,
tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein
edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko
moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja
joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä
rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,
ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa
nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja
tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin
hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä
ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.
MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!
CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,
Jumal' avita! sitä en tahtois.
RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä
hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä
lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun
ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,
kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään
kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän
ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa
kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)


Kolmas Näytös

(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka
taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka
sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota
hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana
miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän
kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja
näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen
teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä
seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos
ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni
ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja
hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy
hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä
inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et
huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen
himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua
surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,
jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja
Claudio tulevat)
VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän
rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,
sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja
hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän
nuoriherra?
RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,
puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta
puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri
äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.
VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon
löylyä kaikkialta.
RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen
häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei
kaukana tästä.
VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!
olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä
toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti
paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei
auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa
kohtaan.--Mariamne parka!
RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä
loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä
vaivun hautahaani.
VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen
hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä
on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön
tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)
»Medchen, vein und sang,
Trallalaa!
Medchen, vein und sang.»
Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle
opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan
kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.
RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?
CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.
RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?
CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa
hän onnensa pois.
RACHEL. Jaa, sen tiedän.
CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.
RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.
Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,
joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.
RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan
taas?
CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.
RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka
kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa
mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.
CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,
ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.
VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on
syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on
mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on
varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,
on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.
RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri
ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten
jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.
Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka
kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän
tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen
jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.
VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!
CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys
Canzion surman.
RACHEL. Voi veljeäni!
CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos
viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)
Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja
musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa
viheliäinen itsemurha.
RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä
estääksemme kaikesta tästä?
CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.
RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.
VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme
vastaan vimmatusti.
CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme
matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä
lähettilääksemme?
VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme
kohtaan.
CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.
VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei
yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja
sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein
nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja
huokauksissa oljentelee.
RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä
yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi
kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän
käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja
silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.
CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)
VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.
MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?
VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman
hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.
MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.
CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo
mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos
on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,
toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle
hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän
unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on
hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,
viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön
lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,
pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni
hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska
hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,
sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.
Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut
osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin
ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä
tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä
on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen
rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.
MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?
CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat
itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me
tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin
herttaiseksi kuin mahdollista.
RACHEL. Sen lupaamme.
VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.
MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä
ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja
siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota
aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.
MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,
että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.
CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein
katumuksen katkeruus.
MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä
sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka
seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka
uudistetut kerrat äitiksi päätyy.
CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.
Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen
tiellenne myötä.
VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan
hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla
teidän suojeleva ritarinne.
MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.
VARRO. Ah! suokaat anteeksi.
MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.
VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te
leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte
jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan
viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)
Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.
MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.
RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan
nimessä!
MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama
tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä
rukoilette?
RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,
hyvä vaimo!
MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,
tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät
onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä
taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?
RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan
kadotukseksi.
MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis
kaartain taivaan kirkkauden läpitse?
VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.
MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan
nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä
julkeus!
CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.
MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle
sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!
VARRO. Haj djaj!
CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!
MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani
rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte
Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa
teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä
äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.
CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.
MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän
ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,
kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.
Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä
kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen
loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,
ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät
salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa
ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu
täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on
onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla
äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.
VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:
En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun
ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin
kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka
hän kerran antoi puhtaalle immellensä.
MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis
häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon
rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte
poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden
Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me
rukoilimme turhaan.
RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.
Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.
Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen
lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo
sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,
ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani
omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti
leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon
menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin
lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian
maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä
Canzion vintiötyötä.
MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee
vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)
RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun
portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.
MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?
CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä
huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa
perkele.
MARCIA. Mitä enemmin vielä?
CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden
Claudioo)
CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!
RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)
VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)
MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman
Claudion!
CANZIO. Hänen pitää kuoleman!
RACHEL. Oi veljeni, veljeni!
CANZIO. Kuoleman!
VARRO. Poika! sanon minä.
CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja
pudottaa hattunsa)
RACHEL. Canzio!
CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa
tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.
CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)
RACHEL. Portto? Sanoitko niin?
CANZIO. Niin luulen.
RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?
CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)
VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko
kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka,
mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua
kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi,
mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee
hatun päähänsä)
RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen
sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!
CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani
Marciaa.
MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei
puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko
mies? (Menee)
CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja
kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!
CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon
kavalan, vaarallisen kärmeen.
CANZIO. Menköön henges, sinä konna!
RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo
yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)
CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!
VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun
ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.
CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.
VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!
CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire
asia tämän ystäväni kanssa.
VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos
häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,