Canzio; Selman juonet - 2

lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka
liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy
tervehtimään heitä.
CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun
Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)
CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin
ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi
entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa
sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan
sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni
taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja
levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi
reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka
taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,
Rachel ja Mariamne tulevat)
RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko
onnellinen, mun armas Canzioin?
CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.
RACHEL. Mikä ilon hetki!
MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!
CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole
tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja
vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.
RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!
CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?
MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet
onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.
CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat
kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna
korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa
himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni
ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.
RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä
villisti tuijottelee alas maahan?
CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.
RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?
CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä
aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita
käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.
RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?
CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,
ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi
mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen
tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?
MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.
CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!
RACHEL. Canzio!
CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,
ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea
ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen?
Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa
entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,
Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean
tilan.
RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan
Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees
äitillisen ääneni.
MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta
uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,
johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.
RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.
CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!
RACHEL. Hiljaa, Canzio!
CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani
pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua
vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun
sydämmeni on rikoksesta vapaa.
RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä
ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka
vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.
MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.
RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.
MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.
RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.
MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.
RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.
MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!
RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!
CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt
on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta
valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien
hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten
kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta
minä olen onneton.
RACHEL. Sinä olet onnellinen.
CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja
autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.
RACHEL. Taivaan Jumala!
CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)
Rachel, ota pois sun kätes.
RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi
veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä
kadehtien riemumme hämmentää. Sano!
CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa
äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)
RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?
MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?
RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa
sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?
CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)
RACHEL. Miksi teet sen?
CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja
tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni
kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen
käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)
RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!
CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee
alaskallistetulla päällä)
MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen
päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka
julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa
tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä
myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)
RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?
CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)


Toinen Näytös

(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,
joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi
kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)
PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni
tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.
MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?
PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.
MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni
yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,
ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä
Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi
näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka
korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta
julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,
mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on
linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme
tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin
olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että
hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä
myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat
katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta
visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista
onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka
tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,
vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio
katselee häntä kummastuen)
CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.
MARCIA. Kenties erehdytte.
CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.
MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.
CLAUDIO. Te elätte siis?
MARCIA. Sen näette.
CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?
MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.
CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?
MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.
CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te
olette murhannut.
MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?
CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.
MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?
CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on
puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä
luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana
kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää
että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,
kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä
kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.
MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken
onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?
CLAUDIO. Sitä en tahdo.
MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea
ritari?
CLAUDIO. Minä toivon niin.
MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...
CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja
toista.
MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä
Vincentio oikeammiten oli?
CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.
MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.
CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?
MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.
CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.
MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.
Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen
tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.
Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni
kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,
ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin
vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme
toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan
maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja
myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.
Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,
hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,
sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.
Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän
sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian
vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun
leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin
rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja
turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein
heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului
muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,
surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo
sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.
Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.
CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.
MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,
siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten
metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja
lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen
pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin
täynnä murhetta ja vimman kamppausta.
CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan
peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.
MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?
CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne
tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.
MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin
pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne
ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden
peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.
CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en
poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette
tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,
koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,
jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun
vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain
ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.
MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta
eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy.
Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta
onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen
nainen! (Canzio tulee periltä)
CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua
päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen
Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta
kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja
Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko
siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme
nyt?
CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa
sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava
loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.
CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja
yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.
CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.
CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.
CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,
Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun
levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään
kukkaskohtuun.
CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin
kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta
huulilta. Oi kuinka tuskallista!
CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?
CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.
CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin
turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.
CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin
kyynelsilmänen lapsi.
CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen
isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin
lapsena ennen?
CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso
puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä
aattelet sinäkin samoin.
CLAUDIO. Nyt erehdyt.
CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.
CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.
CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä
kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain
muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa
ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden
nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,
esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä
verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta
eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan
kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin
uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme
kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja
kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais
arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden
katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella
alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,
taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta
kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos
niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää
sen.
CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä
näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;
miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös
henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt
logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin
äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin
sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun
valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et
olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana
häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän
toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei
tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.
Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei
löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä
lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman
juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan
tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen
joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä
lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.
CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää
häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)
VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)
Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin
tällöin? Eikös niin?
CLAUDIO. Niin on.
VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on
laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?
CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.
VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?
CANZIO. Se ei ole tapani.
VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.
CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?
VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen
nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän
herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee
tuossa?
CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.
VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita
kapriisiä, mun ystäväni!
CLAUDIO. Sitä en usko.
VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa
ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?
CLAUDIO. Sitä en tiedä.
VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän
salaisuuden ulos?
CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?
VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni
keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon
sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista
viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;
ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas
vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on
vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin
syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme
tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen
kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä
kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten
noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen
mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien
piirissä?
CLAUDIO. Sitä en tee.
VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme
killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.
CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.
VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?
CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.
VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei
uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä
että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen
tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja
mitä sanovat runoniekat?
CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät
lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn
vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme
lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja
teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä
koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!
VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!
Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella
hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta
tähänpäivään asti.
CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.
VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?
CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni
kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina
munsieur Kainin päivistä.
VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!
CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin
kiihoitettu.
VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?
CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä
teille.
VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä
kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,
Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven
oikealle)
CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,
koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)
VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa
ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,
koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,
mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on
syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?
Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin
takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana
asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle
kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina
kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin
kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta
suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja
tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja
samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana
loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi
syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi
mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin
onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten
äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta
mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski
joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni
oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni
mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten
tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja
koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.
Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja
hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee
mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on
ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;
emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta
onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja
otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi
heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa
katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He
lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn
vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt
tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne
tulevat)
MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.
RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?
MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille
ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)
RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten
hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo
mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,
kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa
hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä
sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,
ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.
CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa
etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin
pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä
ja hyviä kuin te.
RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä
tässä asiassa olen kovin utelias.
CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.
RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa
päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen
povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.
CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla
kuultella mitä sanon?
MARIAMNE. Sen lupaan.
CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?
MARIAMNE. Sen teen.
CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?
MARIAMNE. Ole rauhassa.
CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon
huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.
RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton
sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen
sydämmen iskut.
CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,
palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,
Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja
krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan
ihanata uskoa näin.
MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?
CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten
tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on
katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä
elämä ja luonto.
RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut
niin? Mitä uskallat sanoa?