Canzio; Selman juonet - 1

CANZIO; SELMAN JUONET
Kirj.
Aleksis Kivi

1916.

HENKILÖT:
Canzio, nuori meri-upseeri.
Rachel, hänen sisärensä.
Varro, heidän setänsä.
Mariamne, Canzion kihlattu.
Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen
Flaminia.
Claudio, aatelimies, Canzion ystävä.
Angelo, nuori luonnontutkija.
Gregorio, palvelluspoika.
Giotti.
Palvellusväkeä.
Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä
Arnon virtaa.


Ensimäinen Näytös

(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen
tienoo. Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. Mariamne!
MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.
RACHEL. Etkä näe toki mitään?
MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta
pinnalla Tyrhenin meren.
RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?
MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.
RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua
vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,
tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun
nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän
ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla
monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,
kuinka arvelet?
MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.
RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.
MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.
RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.
MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia
kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,
ellei kaatunut hänen päällensä puu.
RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi
tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen
ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän
korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain
hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.
MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.
RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen
äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui
hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?
Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!
MARIAMNE. Kaunis on Canzio.
RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni
häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.
Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin
kaivettakoon myös Rachelin hauta.
MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!
RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,
saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden
surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot
sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?
MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen
kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen
kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen
perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä.
Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen
myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä
säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä
hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.
RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole
tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa
hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa
nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla;
ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.
MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,
mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.
(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)
VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta
vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä,
herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.
(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras
Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan
Arnolaaksoon.
RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!
AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.
VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,
mun kynäsein?
RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.
VARRO. Miksi itkit?
RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö
kuin minä.
VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei
tänäpän niin huomenna.
RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen
tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.
CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.
RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin
järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.
VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,
Canzion morsian?
MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi
hänen päällensä mustakipeeksi.
RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,
jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka
saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,
valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.
VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut,
sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat
pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten
sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä
liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.
CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen
esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.
VARRO. Oletteko maalari, herra?
ANGELO. Vähän, hyvin vähän.
VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen
synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe,
eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä,
tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti
hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä
tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja
riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista
pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa
viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia
saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla.
Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle
perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa
on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä
ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän
huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa
tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa
nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt
juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja
rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten
vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen
sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.--
Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on
kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen
ainoastaan itsestänsä.
ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi
tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.
VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri
taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli
tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli
Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt
läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme
kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka
näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon
tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni
ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä:
vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten
lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä
kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja
minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta,
tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun
Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!
RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.
VARRO. Kiität! Mistä syystä?
RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.
VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen
olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin
koira yöt ja päivät.
RACHEL. Sitä en tahdo minä.
VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä
jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä
vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä
uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että
kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä
voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas
saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa
sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin
millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina
samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi
sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan
nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:
millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.
Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään
klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.
ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.
VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani
hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna
taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,
saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?
(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus
Angelo!
ANGELO. Ecce caput apostolicum.
VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa
teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen
painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.
(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan
tämä on, puhdas flintus! Hyvä!
RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.
VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen
viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein!
Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla
päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,
sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen
piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta
sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja.
Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä
siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja
hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän
turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän
taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella
kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen
koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha
koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään
sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt
olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa
hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä
oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa
tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina
ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.
RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin
larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen
sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia
Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin
rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän
huoneessamme.
ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte
uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten
saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä
vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon
siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa
ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet
viimein verisen surmansa.
VARRO. Oivallinen asia!
CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.
VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova
ryövärruhtinatar?
ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin
luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja
huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.
VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles
siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!
RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.
VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas,
lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo
murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel
nojautuu Mariamnen olkapäälle)
ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!
RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.
ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.
VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.
ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen
loppu?
VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän
tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia
lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja
nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt
nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen
vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta
kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä
hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken
heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille
takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden
rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi.
Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän
tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean
veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien
vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä
tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka
hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen
huoneessa. Mitä sanot, Claudio?
CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää
häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina
koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.
ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän
naisen kanssa.
CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä
tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä
luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa
pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta
parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen,
jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli
kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan
voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin
kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö
kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin
itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa
ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki
lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden
taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin
vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen:
»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska
on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis
hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes
muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja
vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen
tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä
kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en
ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän
rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta
käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä
mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten
äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.
MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän
vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu
teille tämä laakso, herra Angelo?
ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti
tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno
haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita
aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee
virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä
tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka
seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä
väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki
on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella
kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys
ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni
Armon hymisevissä lehdoissa.
RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.
MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän
sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.
Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,
jotka seisovat edessäni nyt.
RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.
ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena
iltana teidän laaksossanne.
MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.
CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)
RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan
tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja
rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!
(Menee oikealle)
RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio
ja Marcia tulevat vasemmalta)
CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa
vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä
ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa
vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne
ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta
niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin
sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi
hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.
MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä
tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.
CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen
velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen
päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja
hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!
MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi
väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun
silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä
otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana
nuorukainen!
CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne
Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin
tietoa teidän kodosta ja suvusta.
MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein
tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan
sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä
maanpakoon kuin uskollinen morsian.
CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,
niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti
yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja
kurjuutta kärsivä leski?
MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin
häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,
jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren
kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme
Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta
kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä
taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin
parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan
niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan
rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo
melkein raueta alas, kohtaissani teidän.
CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka
ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta
ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.
MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan
vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä
huoneessanne morsian?
CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen
tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri
ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka
toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon
taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä
mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten
juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi
näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka
ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön
sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen
vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni
eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana
vaeltaja!
MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?
CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on
ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja
poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,
jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.
MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä
hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin
oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen
ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on
tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden
tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän
pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa
nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi
hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken
onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
MARCIA. Hän on teidän orjanne.
CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.
MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:
yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,
mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään
ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.
CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta
käykämme esiin.
MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne
keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.
MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti
oikealle)
CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain
peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon
Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten
Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,
sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden
karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,
niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja
minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan
minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa
mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän
sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin
kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi
viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja
kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun
sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä
lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme
myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä
kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi
tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta
mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme
ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee
käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta
nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.
(Claudio tulee.)
CLAUDIO. Terve, Canzio!
CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)
CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.
CANZIO. Tässä olen, Claudio.
CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan
johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?
CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole
ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.
CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt
yhteen ryövärten kanssa?
CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran
tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt
silmissäni ankaran kylmäksi.
CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista
tienoista?
CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja
lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.
CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki
heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja
tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä