Äidit: Romaani kansannaisista - 6

Total number of words is 3824
Total number of unique words is 1550
31.9 of words are in the 2000 most common words
42.3 of words are in the 5000 most common words
48.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
-- En minä varmaan tiedä, mutta minä luulen, että Emma koetti jotenkin
päästä vapaaksi lapsestaan, silloin kun se vielä ei ollut syntynyt.
Mari katsahti Helenaan ja heidän katseensa yhtyivät. Mari näki, että
Helena ei tästä asiasta ollut tätä ennen tiennyt mitään. Tohtori teki
muistiinpanojaan.
-- Ja millainen hän sen jälkeen on ollut lapsiaan kohtaan?
-- Hän ei ole tahtonut saada muuta kuin tämän yhden ja on sitä vihannut
aivan viime aikoihin asti.
-- Vai niin. -- Sanoitte, että hän on vihannut tähän asti. Onko hänessä
siis aivan äskettäin tapahtunut muutos?
-- On, hyvin suuri muutos. Poika oli hukkumaisillaan, silloin äiti
riensi jälestä ja pelasti pojan ja sen jälkeen on hän ollut aivan kuin
toinen ihminen. Hän tuli niinkuin silloin vasta äidiksi.
-- Niin, niin, sanoi lääkäri. -- Usein tarvitaan vain tuollainen
ulkonainen seikka, joka herättää äidintunteen joko hyvään tai
pahaanpäin toimimaan. Ja poikanne, tuo kolmas elossa olevista
lapsistanne. Millainen hän on?
-- Kyllä hän on erinomaisen terve ja kunnollinen poika, hyvä äidilleen
ja ymmärryksensä mukaan vaimolleenkin, varsinkin sen jälkeen, kun
Hilmalle tuo onnettomuus tapahtui. Hän näytti silloin aivan kuin
huomaavan, että sellainen vaara voi olla melkein kellä äidillä tahansa.
Hän on ollut niin kovasti hyvä nyt.
-- Ja oliko hänen syntymisensä yhteydessä mitään erikoista
merkillepantavaa.
-- Oli.
Marin ääni oli aivan kirkas nyt sanoessaan:
-- Minä olen aikonut surmata hänet, kun hän oli vuoden vanha, mutta
äitini sinä hetkenä pelasti kaiken muutamalla hyvällä sanalla.
-- Onko teille vaikeata kertoa lähemmin tästä asiasta ja sen yhteydessä
olevista seikoista?
-- Kuinka se olisi vaikeaa, jos siitä Hilmalle on apua.
-- Siitä on hyvin paljon.
-- Silloin minä kerron.
Ja Mari kertoi kaiken sen kärsimyksen, mikä hänet oli saattamaisillaan
tuohon tekoon. Kun hän oli lopettanut, sanoi lääkäri sydämellisesti:
-- Teillä on elämässä ollut monta vaikeaa hetkeä.
-- On kyllä, herra tohtori, on kyllä, mutta on kai niitä sellaisia
jokaisella äidillä ja on kai monella vielä pahempiakin. Olenhan minä
nämät hyvin kestänyt ja olenhan minä onnellinen, hyvin onnellinen ollut
senkin jälkeen.
Lääkäri nyökkäsi hänelle ystävällisesti hiljaa.
-- Ja nyt muutamia kysymyksiä miehenne suvusta, koska se voi valaista
muutamia seikkoja tyttärenne luonteessa. Onko hänen suvussaan ollut
huomattavissa mitään sellaisia tauteja kuin mielisairautta,
kaatuvatautia tai pahaatautia?
-- Ei ole. Kyllä hänen sukunsa on aivan terve. Yksi hänen
veljistään,joka jo on kuollut, piteli kyllä vaimoaan kovin pahoin,
mutta sellaistahan tapaa niin usein maaseudulla, eikä tuo hänen
vaimonsakaan siitä ottanut kovasti sydämistyäkseen. Mielisairaita ei
ole ollut minun tietääkseni laisinkaan.
-- Ja millainen on miehenne itse ollut? Onko hänessä ollut mitään
sellaista, joka eroittaa hänet tavallisesta ympäristöstään? Sanoitte
äsken, että hän on hyvin kiivas ja itsepäinen.
-- Sitä hän kyllä on. Mutta hyvä sydän hänellä on, kun siksi tulee, ja
silloin hän kyllä on valmis tekemään vaikka mitä.
-- Hän ei teidän suhteenne ole millään tavoin osoittanut erikoista
kiivautta?
-- On.
Mari kääntyi Helenaan päin ja sanoi:
-- Äiti, minun täytyy nyt kertoa jotain sellaista, jota te ette tiedä,
mutta elkää mainitko siitä mitään Kallelle. Onhan asia jo niin kovasti
vanha.
-- Jos sinä et tahdo sitä minun kuulteni sanoa, niin kyllä minä menen
siksi aikaa pois, lausui Helena.
-- Ei äiti, kyllä se on hyvä, että tekin kaikki saatte tietää.
Ja kääntyen lääkärin puoleen jatkoi Mari:
-- Siihen aikaan kun minä kannoin Hilmaa, se tapahtui. Eräs nuori mies,
hyvin siivo ja hyvin kunnollinen mies, oli rakastanut minua jo kauan
aikaa. Hän olisi tahtonut ottaa minut vaimokseen, mutta sitten tulikin
Kalle, ja kun hänessä oli niin paljon sellaista, joka ihan kuin väkisin
pakoitti tulemaan hänen luokseen, niin minä jätin tuon toisen. Kun
sitten kerran tapasin hänet metsätiellä sattumalta, aivan sattumalta,
niin puhui hän minulle siitä, kuinka vaikeaa elämä hänelle oli ollut
sen jälkeen, kun hän ei minua saanut. Se oli kuukautta ennen Hilman
syntymistä, minä muistan sen aivan hyvin. Kun me juuri puhelimme, niin
tuli Kalle siihen. Ja silloin nuo miehet iskivät toisiinsa puukot
kädessä. Minä pyörryin. Kun heräsin, oli Kalle vieressäni ja tuo toinen
oli poissa. Ja silloin Kalle syytti minua siitä, että olin muka
kuulunut aikaisemmin tuolle nuorelle miehelle. Hän oli kovin sydämetön
silloin sanoissaan. Me tulimme kotia, enkä minä siitä puhunut
kellekään, en silloin, enkä sittemminkään. Isäni piti paljon Kallesta
samoin äitinikin, ja oikein he siinä tekivätkin. Väärinhän olisi
silloin ollut rikkoa kaikkea sitä hyvää, mikä heissä oli Kallen
suhteen. Ja kun Hilma sitten syntyi, niin Kalle tuli vasta toisena
päivänä saunaan, jossa makasin hyvin heikkona. Hän ei sanonut mitään,
ei edes yhtä hyvää sanaa. Ja vaikka hän ei sitten olekaan koskaan
sanonut, että tuo epäilys olisi hänessä pysynyt, niin kun Hilmalle tuli
kovat ajat, kielsi hän tätä tulemasta kotiin. Ja se kai johtui siitä
ajatuksesta, että lapsi ehkä ei ollut hänen.
Lääkäri sanoi Marille hyvin ystävällisesti:
-- Nyt minulla ei ole enää teiltä mitään kysyttävää. Minä kiitän teitä.
Vaikka ette sitä nyt taidakaan ymmärtää, niin olette näillä
tiedonannoillanne antanut hyvin paljon erittäin tärkeitä tietoja, jotka
voivat vaikuttaa edullisesti tyttärenne kohtaloon.
-- Voi, hyvä herra tohtori, sanoi Mari -- minä olisin valmis kärsimään
uudestaan, jos sen kautta voisin auttaa omaa lastani.
-- Sen minä uskon, sen minä aivan täydellisesti uskon.
Lääkäri kääntyi Helenan puoleen ja kysyi:
-- Onko teillä mitään erikoista mainittavana tämän tyttärenne
syntymisen ja aikaisemman nuoruuden suhteen.
Helena oli aivan kalman kalpea.
-- Voitteko pahoin? kysyi lääkäri.
-- En, sanoi Helena. -- En minä voi pahoin. Tuntuu vain niin oudolta
kaivaa esiin kaikkea sitä, mikä jo on ollut haudattuna vuosikymmeniä.
-- Ellei se ole oman mielipiteenne mukaan suorastaan yhteydessä tämän
tyttärenne tytärtä kohdanneen asian kanssa, niin ei teidän tarvitse
siitä mainita mitään.
-- Minä uskon, että se on aivan täydellisesti sen yhteydessä.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Sitä, että minä olen koettanut surmata Marin silloin, kun hän oli
pieni, mutta en onnistunut.
-- Äiti! huudahti Mari ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä.
-- Hyvähän on, että sinä sen kerran saat tietää, sanoi Helena.
-- Ei, ei, elkää sanoko mitään, elkää sanoko! lausui Mari ja ojensi
kätensä äitiään kohden. Eihän teidän tarvitse. En minä vaadi, ei kukaan
vaadi!
-- Mutta minä vaadin, sanoi Helena. -- Minä olen nyt jo viisikymmentä
vuotta sitä ajatusta kantanut itsessäni. Sen täytyy kerran tulla esiin.
Minä tiedän, että sinä rakastat minua sen jälkeen enemmän. Siitä minä
olen aivan varma.
-- Hyvä emäntä, sanoi tohtori estellen. -- Minä en ole täällä tuomari,
ainoastaan lääkäri. Teidän ei tarvitse ilmoittaa seikkoja lähemmin.
-- Kun kerran on tullut tilityksen päivä, sanoi Helena vakavasti, --
niin silloin on kaikki yhdellä kertaa selvitettävä. Minun on puhuttava
nyt, sillä nyt on oikea hetki.
Huoneessa oli aivan hiljaista, kun Helena hengähti syvään ja alkoi
kertomuksensa:
-- Minun mieheni oli kuollessaan hyvin kunniassa pidetty mies ja hänen
arvonsa oli suuri koko läänissä. Mutta sellainen hän ei olisi ollut,
jos kaikki olisivat tienneet sen, mitä minä tiedän. Hän ei rakastanut
nuorena minua yksinään, vaan hänellä oli aina monta muuta. Minut hän
otti sen vuoksi, että hän sai talon minun kauttani, kun olin
vanhempaini ainoa lapsi. Näin heti alussa hyvin pian, minne hänen
luontonsa hänet veti, näin, kuinka hän otti milloin minkin naisen
omakseen. Ja minä kärsin sen alussa vaivalloisesti, mutta sitten hän
muuttui ja kaikki oli helpompaa, kun minulla oli lapsia, joista
kuudesta ei kuitenkaan ole jäänyt eloon muuta kuin tämä vanhin, Mari.
Muut kuolivat vähää ennen täysi-ikäiseksi tulemistaan, kuolivat siksi,
että taivas rankaisi heissä kaiken sen vääryyden, mitä vanhempansa
olivat tehneet. Minun omallatunnollani ei ole ainoastaan se, että
aijoin Marin tappaa, vaan suorastaan murha, vaikka se ei ole koskaan
tullut ilmi.
-- Voi, äiti, äiti! vaikeroi Mari.
-- Ole huoleti, Mari, sanoi Helena. -- Minä olen jo saanut rauhan. Ja
jos vanhoilla päivilläni minun on vielä vastattava kaikesta oikeuden
edessä, niin en minä sitä pelkää.
-- Sen suhteen voitte olla aivan rauhassa, sanoi lääkäri. -- Mikään
siitä, mitä täällä lausutte, ei tule muiden tietoon. Minut sitoo
lääkärivalani.
-- En minä nyt enää mitään pelkääkään, vaikka tulisikin jotain. Minä
kerron kaiken. Mieheni alkoi suhteen oman palvelijattareni kanssa. Hän
alkoi sen vähää ennen Marin syntymää. Minä näin sen, mutta en voinut
sitä estää. Talossa ei siihen aikaan ollut muita kuin me kolme.
Vanhempani olivat heti naimisiin mentyäni kuolleet ja talo ei ollut
vielä silloin niin suuri kuin se nyt on. Tämän sanon sen tähden, että
ymmärrätte, kuinka kaikki saattoi tapahtua sillä tavoin kuin tapahtui.
Mari oli puolen vuoden vanha, kun tuolle palkolliselle tuli aikansa.
Mieheni pakoitti minut silloin auttamaan synnytyksessä. Ja minä tein
sen, sillä enhän uskaltanut vastustaa mieheni käskyä. Ja lapsi syntyi,
terve poikalapsi ja minä sen autoin maailmaan. Oman mieheni aviottoman
lapsen! Minä sen tein, sillä minä rakastin sittenkin miestäni, sillä
olihan hän minunkin lapseni isä. Mutta mieheni ei tahtonut, että asia
tulisi tietoon, että lapsi jäisi eloon. Ja hän pakotti silloin minut...
-- Älkää jatkako äiti, älkää jatkako...
-- Hän pakotti silloin minut surmaamaan lapsen. Ja minä tein sen. Minä
en vieläkään voi käsittää, kuinka minä sen jaksoin tehdä, kuinka
minulla oli uskallusta. Minä olin aivan kuin unessa. Minä kuristin
lapsen ja mieheni hautasi sen jonnekin, en tiedä minne, hän ei sitä
koskaan ilmoittanut minulle. Kaikki oli rauhallista sen jälkeen. Piika
sai muuttaa talosta pois, sen minä vaadin. Hän läksi seuraavana pyhäin
miesten päivänä. Hän meni erään torpparin kanssa naimisiin ja on nyt jo
kuollut. Kaikki muut ovat kuolleet, minä yksin elän. Mutta minä en
koskaan voinut tuota hetkeä unohtaa, jolloin lapsi korisi, kun sen
kuristin. Minä kuulin sen aina öilläkin ja sävähdin äkkiä valveille.
Pelkäsin tulevani hulluksi. En jaksanut sitä tuskaa kantaa, en kestää
sitä kauhua. Eräänä päivänä otin Marin syliini, menin järven rantaan,
aivan äkkijyrkälle kohdalle ja heitin lapsen veteen ja hyppäsin itse
jälestä. Mieheni oli nähnyt sen. Hän veti meidät molemmat maalle. Siinä
on minun elämäkertani.
-- Mikä kamala elämäkerta! sanoi lääkäri.
-- Kamalahan se on ollut, mutta sen jälkeen mieheni ja minä olemme
koettaneet sen kaiken sovittaa. Vaikka emme lain edessä olleetkaan,
vaikka ei kukaan meitä ollut tuominnut, niin me olemme tehneet kaiken,
minkä olemme voineet sovittaaksemme. Ja niin kai se on, että tämä rikos
on sitten ollut monen siunauskin. Miehestäni tuli sen jälkeen hyvin
kunnollinen ihminen, hän rakasti minua syvästi ja uskollisesti ja minä
olen aina säilyttänyt hänestä hyvän muiston.
Helena oli vähän aikaa vaiti.
-- Kun sitten tämä Hilman asia tuli, niin minä en voinut enää olla
vaiti. Minun täytyi pelastaa hänet, sillä me kaikki olemme syypäitä
hänen onnettomuuteensa enemmän kuin hän itse onkaan. Meillä kaikilla on
raskaita rikoksia kannettavana omallatunnollamme, kuinka me siis
voisimme mennä hänen tuomarikseen?
Kun he yhdessä läksivät sairaalasta pois talvisen päivän hämärässä, nuo
kaksi vanhaa vaimoa, äiti ja tytär, jotka olivat oman elämänsä
salaisuudet paljastaneen äidin sydämen uhraamisvoimassa, sen kautta
hankkiakseen pelastuksen nuorimmalle polvelle, niin oli heidän mielensä
ihmeellisen sees ja rauhallinen.
Eivät he sanaakaan toisilleen sanoneet, sillä he uskalsivat olla
toistensa seurassa vaiti, niinkuin on kaksi ihmistä, joiden sisällä
suuret voimat liikkuvat ja he tuntevat ne yhteisiksi. Mutta kun he
jonkun matkaa olivat sairaalasta tulleet, tarttui Helena Marin käteen.
Ja näin he kulkivat sanaakaan sanomatta toisilleen, näkemättä ketään
vastaantulijoista, äidinrakkauden suuren ja pyhän voiman täyttäminä
asuntoaan kohden.
Kun he sitten seuraavana päivänä jälleen tulivat katsomaan Hilmaa, niin
sanoi hoitajatar, että tämä oli nukkunut koko yön levottomasti ja että
hänellä oli jälleen harha-ajatuksia, joihin oli viisainta myöntyä.
Hilma oli levottomampi kuin edellisenä päivänä äitinsä ja äidinäitinsä
käydessä hänen luonaan. Hän alkoi heti kertoa, että kun yöhoitajatar
oli ollut poissa ja hänen sijassaan eräs toinen, niin se oli muuan
Esterin tuttava rouva, joka oli tullut sinne odottamaan sopivaa hetkeä,
jolloin veisi pikku Kertun mukanaan. Tämän tähden oli Hilma koko yön
valvonut, sillä hän antoi mieluummin pois henkensä, kuin lapsensa.
Molemmat äidit olivat uskovinaan hänen sanojaan. Mutta pian Helena oli
kääntänyt puheen toisaanne sillä suurella rohkeudella, mikä aina on
paljon kärsineellä naisella ja alkoi mielisairaalle Hilmalle kertoa
hauskoja juttuja Hilman nuoruudesta. Ja Mari kuuli, miten äitinsä
saattoi nyt kulkea ajatuksissaan hymyillen kaikkien niiden asioiden
ohitse, mitkä eilen vielä koko kauheudessaan olivat ilmenneet, jutella
tapauksista, mitkä olivat sattuneet juuri samoina vuosina, ja hänen
sydämensä täytti tavattoman korkea ja kaunis ilo siitä, että hänellä
oli juuri tuollainen äiti kuin Helena.
Kun molemmat naiset läksivät sairaalasta, niin sattui laitoksen
ylilääkäri seisomaan apulaisensa seurassa ikkunan luona. Hän silloin
sanoi tälle:
-- Katsohan noita kahta naista tuolla. Siinä on sen viimeksi tuodun
lapsenmurhaajan äiti ja äidinäiti. He kertoivat minulle eilen
elämäntarinansa, koko sen juhlallisen tarinan, missä äidintunne näkyy
koko alastomuudessaan. Ja kun minä heitä katselen, niin ymmärrän varsin
hyvin, miksi Goethe Faustin toisessa osassa antaa äitien valtakunnan
olla sen paikan, minne ei paholainen uskalla astua.


KAHDEKSAS LUKU.

Vähitellen, hyvin vähitellen alkoi Hilmassa tapahtua henkinen
parantuminen. Hän saattoi olla pitkät ajat aivan terve ja silloin työn
rakkaus oli hänessä suuri, hän tahtoi ottaa osaa kaikkeen siihen
työhön, minkä sairaala hänelle tarjosi. Hän auttoi siistimisessä ja
potilaitten ruokkimisessa ja uurasti voimiensa takaa. Ja suuri ja syvä
sääli oli hänessä kaikkia noita onnettomia kohtaan, jotka maailman
peloittavimman sairaalan, mielisairaalan, seinien sisään ovat suljetut.
Toisinaan potilaat hänelle kertoivat kohtaloistaan, kertoivat omalla
sekavalla tavallaan ja silloin Hilma tunsi sydäntä vihlaisevaa tuskaa,
varsinkin kun hän tapasi olentoja, joissa äidintunne tavalla tai
toisella oli saanut ankaran kolauksen ja sammuttanut järjen. Etenkin
muuan hieno rouva, joka ei koskaan puhunut mitään, ei kuukausimääriin
näyttänyt huomaavan mitään ympärillään, herätti hänen syvää sääliään.
Tämän naisen lapsi oli kuollut ja silloin äidin järki oli pimennyt.
Muuan sairaanhoitajatar oli Hilmalle tämän maininnut, ja sen jälkeen
Hilman katseet olivat aina kiintyneet tähän naiseen, tavatessaan hänet
ruokapöydässä. Kuinka rikkaaksi hän tunsikaan itsensä, jolla oli
Kerttunsa, oma pikku Kerttunsa, joka alkoi jo vähitellen kävellä ja
lapsen kielellään leperrellä hänelle.
Eräänä päivänä nähdessään tuon hiljaisen naisen liikkumattomana istuvan
paikallaan ja kulkiessaan hänen ohitseen oma lapsensa sylissään, ei
Hilma enää voinut hillitä sydäntään. Hän oli rikas, hänen täytyi saada
jakaa toiselle onnettomalle. Hän meni sairaan luo ja laski hiljaa oman
lapsensa tämän syliin.
Sairas sävähti, katsoi lapseen, katsoi pitkään ja kummastellen, sitten
hän kumartui sen puoleen ja kuiskasi:
-- Karin!
Mutta samassa jo äidinrakkauden suuri kateus sai Hilmassa vallan, hän
otti lapsen sairaalta ja riensi pois, mutta ovessa kääntyessään hän
näki tuon hiljaisen naisen, joka ei koskaan katsonut muualle kuin
maahan, aivan kuin kysyvänä seuraavan häntä katseillaan.
Pariin päivään ei Hilma tahtonut tuoda lastaan pois omasta huoneestaan,
vaan piti sitä aivan kuin piilossa. Mutta eräänä päivänä oli hän
voittanut itsekkäisyytensä. Hän astui jälleen sairaan rouvan luo ja
antoi Kertun opetella seisomaan hänen polveaan vastaan.
Tästä päivästä alkoi näiden kahden onnettoman äidin välillä omituinen
suhde. Hilma hoiteli tuota toista koko suurella sydämellisyydellään,
palveli häntä aivan kuin tämäkin olisi ollut hänen lapsensa, puheli
hänelle, ja vaikka toinen ei vastannutkaan, vaikka ei millään
osoittanut ymmärtävänsä hänen sanojaan, niin sittenkään hän ei väsynyt.
Mutta vaikka tämä hellyyden osoittaminen toiselle onnettomalle äidille
tavallaan siirsi Hilmasta tuskaa kauemmaksi, niin palasi se häneen
kuitenkin toisinaan suurella voimalla, varsinkin kuukautisten aikana.
Silloin hän saattoi olla kade jokaista kohtaan, joka vain katsoi hänen
lapseensa, hän ei tahtonut päästää Kerttua sylistään, vaan oli
vakuutettu siitä, että se häneltä jälleen riistetään. Ja tämä pelko oli
niin suuri, epäilyksensä kaikkia kohtaan niin rajaton, että hän pari
kertaa hyökkäsi samassa huoneessa olevan mielipuolen naisen kimppuun ja
repi tätä tukasta, kun tämä oli katsonut Kerttuun.
Mutta kuukausi kuukaudelta kaikki nämät ilmiöt tulivat heikommiksi,
sammuivat aivan kuin tuli, johon ei uusia puita heitetä ja kun vuosi
oli kulunut umpeen, saattoi sairashuoneen ylilääkäri antaa
hovioikeudelle lausunnon, jossa hän lääkärivalallaan vakuutti, että
Hilma oli tekoaan tehdessään ollut mielenhäiriössä, mikä oli johtunut
liiallisesta väsymyksestä, suurista huolista ja perinnöllisestä
sukurasituksesta.
Jännitettyinä odottivat Helena ja Mari, mitä tämä lausunto, josta
asianajaja oli heille ilmoittanut, saisi muutosta aikaan Hilman
tuomiossa. Hovioikeus alensi rangaistuksen kahteen vuoteen tavallista
vankeutta, josta vielä oli otettava pois se aika, minkä Hilma oli
tutkittavana ollut mielisairaalassa. Tosinhan yleinen syyttäjä tästä
valitti senaattiin, mutta tämä vahvisti hovioikeuden päätöksen.
-- Vielä siis enää vuosi odotettavana, sanoi Mari, -- yksi vuosi ja
sitten Hilma on vapaa.
* * * * *
Ja vuosi kului, kului hiljalleen työssä ja toimessa. Helena ja Mari
eivät juuri mistään muusta kahden kesken ollessaan puhuneet kuin
Hilmasta. Ja kun he sattuivat vaikenemaan ja toisessa katseen
kohtasivat, niin kumpikin oli varma siitä, että toinen muisti tuon
hetken sairaalan ylilääkärin asunnossa, jolloin kumpikin oli
paljastanut elämänsä suuren ja raskaan synkeyden, ja syvä kiintymys
kasvoi heidän välillään, kasvoi niin väkeväksi, että he eivät voineet
enää elää ilman toistensa seuraa.
Helena tunsi, että elämänsä oli saanut aivan kuin uuden ja suuren
sisällön sen kautta, että tämä onnettomuustapaus oli tullut. Se oli
avannut hänen silmänsä näkemään elämän juhlallista kauneutta äitiyden
muodossa. Kerran oli hänen täytynyt luopua tyttärestään, silloin,
kun tämä meni miehelle. Mutta nyt olivat jo kiihkot sammuneet
aviopuolisoiden välillä ja Helena uskalsi tavallaan ottaa uudelleen
tyttärensä omakseen.
Tämän tuskallisen ajan alkuaikoina oli Marissa kasvanut kiintymys sekä
Emmaan että Eskoon, molemmille hän tahtoi jakaa rakkauttaan enemmän
kuin ennen, palvella heitä kaikessa, uhrata kaikki voimansa heidän
onnensa hyväksi. Mutta pian hän surukseen näki, että samoin kuin hän
kerran oli omasta äidistään luopunut samoin nyt hänenkin lapsensa
luopuivat hänestä, ei millään vihalla vaan luonnon suuresta pakosta.
Heidänhän täytyi saada elää omaa elämäänsä, elää se sillä tavoin kuin
se heille oli luonnollista. He olivat vielä nuoria, eivät he voineet
katsoa taaksepäin, vaan ainoastaan eteenpäin. Emma kiintyi mieheensä ja
poikaansa entistään lujemmin ja Esko oli omaan vaimoonsa niin
rakastunut, että iloisuuden saadessa perheessä vallan siitä tehtiin
hiukan pilkkaa, naurettiin sille ja lasketeltiin pieniä sukkeluuksia,
jotka saivat punan nousemaan Alman poskille, mutta hymyn huulille ja
suuren kirkkauden silmiin, ja pakoitti Eskonkin hämillään vetelemään
viiksiään tai turvautumaan johonkin leikinlaskuun.
Ja kun Mari viimein täydellisesti huomasi, ettei hän kuitenkaan koskaan
saisi lastensa täyttä rakkautta omakseen, että niiden täytyi saada
elää omaa elämäänsä, niin silloin hän aivan kuin palasi entiseen
nuoruuteensa, etsi Helenaa ja lahjoitti kaiken tunteensa jakamattomana
hänelle.
* * * * *
Yhdessä nämät molemmat naiset menivät eräänä kirkkaana talvipäivänä
Hämeenlinnaan noutamaan Hilmaa, jonka sinä päivänä piti päästä
vankilasta vapaaksi. He olivat tulleet kaupunkiin jo edellisenä
päivänä, käyneet vankilan konttoorissa ja saaneet tietää, että Hilma
pääsee vapaaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.
Jo ennen aamun koittoa olivat he majapaikassaan nousseet ylös
valvottuaan koko yön, ja jo tuntia ennen määräaikaa olivat he
astelemassa kaupungista tietä pitkin linnaa kohden.
Oli kirkas talvipäivä, hanki hohti aivan puhtaana. Molemmat emännät
astelivat vaiti toistensa rinnalla.
Vankilan lähelle tultuaan kysyi Mari.
-- Menemmekö tuonne sisälle Hilmaa odottamaan?
-- Jäädään tänne, sanoi Helena. -- Jumalan vapaan taivaan alla
ottakaamme lapsi vastaan, ei vankilan seinien sisällä.
He seisoivat tiellä ja katselivat kaupunkiin päin, jonka valkoiset
katot hohtivat auringon valossa.
-- Ja nyt siis on Hilman elämä jälleen saanut uuden alun, lausui Mari
hiljaa.
-- Uuden ja entistään paremman alun.
-- Minusta tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin hänet synnyttänyt ja kuin
kaikki tämä vaikea olisi jo kaukana takana.
-- Niin, eiköhän tämä aika ole meissä kaikissa avannut jotain, mistä
emme ennen ole tienneet, sanoi Helena. Ennen minä elin elämää
sellaisena, kuin se jokaisena päivänä astui eteen. Nyt olen minä
alkanut siinä nähdä suuren tarkoituksen.
-- Minä tarkoituksen?
-- Tarkoituksen äitinä.
-- Tarkoituksen äitinä? Niin juuri. Kuinka monta kertaa ennen olenkaan
surrut sitä, että elämä on aivan kuin mennyt rikki käsissä, ettei siitä
ole jäänyt mitään jälelle. Ja kuinka väärin minä olenkaan silloin asiaa
ajatellut. Ei nainen ole mitään, ellei hän ymmärrä, kuinka pyhää on
olla äitinä. Se helpoittaa kaiken kantamista.
-- Mutta helpoittaako se? Antaako se minulle anteeksi sen, että olen
tahtonut kerran Hilman surmata? sanoi Mari.
-- Etkö ole tuntenut, kuinka nyt olet kaiken sen tuskan, minkä se
sinulle on tuottanut, saanut katoamaan, kun olet heittänyt oman
kärsimyksesi lapsesi elämän pelastukseksi?
Mari nyökkäsi hiljaa.
-- Olette, äiti oikeassa, minun on todellakin helpompi olla.
-- Ainakin se minulle niin on ollut, sanoi Helena. -- Minä tunsin heti,
kun tuli tieto Hilman rikoksesta, että minun täytyi uhrata kaikki
lapsenlapseni tähden, tuo suuri rikoskin, minkä olin siihen asti
salannut. Ja kuinka raskas se olikaan, kun sitä sisässään piti ja
kuinka helppo, kun sen toi sieltä ihmisten tietoon! Ja minä ostin sillä
Hilman vapautumisen, minä tiedän, että minä ostin sen sillä, niinkuin
sinäkin ostit omalla suurella tuskallasi. Ja tuskallaan Hilmakin on
ostanut itsensä vapaaksi mielipuolisuuden varjosta.
-- Niinkö sinä äiti uskot?
-- Niin minä uskon. Katso Emmaa, kuinka hän oli tavallaan sairas, kun
hän ei lastaan rakastanut. Kun hän sen äkkiä sai lähelle sydäntään,
niin elämä sai aivan kuin toisen valon. Entisen tuskansa sijaan, minkä
paha mielensä oli synnyttänyt, tuli tuska lapsensa tähden. Ja kun
Hilmaa mielipuolisuus vainosi, niin rakasti hän lastansa, ja rakkaus
auttoi häntä voittoon sen yli. Järjen hämäryys katosi ja nyt on hänellä
selvillä, minkätähden hän elää.
-- Ja minkätähden minä, sanoi Mari.
-- Ja minkätähden minä, lausui Helena.
He katselivat päivän loistoa hangella, nostivat silmänsä kohden
kirkasta sineä ja odottivat aikaa, jolloin he saisivat sydämensä
täytenä ojentaa sille, joka tulee vankilasta.
Helena alkoi harvalleen puhua:
-- Minä olen näinä viimeisinä aikoina tullut ajatelleeksi niin
tavattoman paljon. Elämä on ollut ihan kuin kaunista kangasta, jonka
niidet olen nähnyt ja kutoman ymmärtänyt ja minä olen käsittänyt, että
me äidit olemme elämän kangaspuussa niidet, jotka nousevat ja laskevat
ja meidän riemujemme ja surujemme kautta langat kulkevat ja tuleville
suvuille syntyy onnen kangas.
-- Kun vaan jaksaisi pysyä rivissä, eikä katkeaisi.
-- Kun lastaan rakastaa, niin jaksaa kyllä. Rakkaus kai se solmu on
niidessä, joka sen vahvaksi tekee. Toisinaan ennen olen ajatellut, että
me naiset emme elämässä suurtakaan saa aikaan, että me olemme
ainoastaan miesten käsissä kuin heidän palvelijoitaan. Mutta nyt minä
näen kaiken kirkkaasti, ikäänkuin olisi verho vedetty ajatusten päältä
ja kaikki olisi yksinkertaista ja kaunista.
Hän oikaisi kyyryssä ollutta vartaloaan ja jatkoi:
-- Me kansannaiset, me unohdetut talojen ja torppien emännät, me kai
sittenkin olemme se, mikä kansan ja suvun pitää koossa. Ja minä olen
ajatellut niin montaa taloa, joiden vaurastumista olen katsellut pitkän
elämäni aikana, ja silloin olen huomannut, että aina niissä nainen on
kaiken pitänyt koossa. Ja kun sitä muistaa, niin on niin täydellisesti
kiitollinen jumalalle, että on naiseksi saanut syntyä ja että on saanut
tulla äidiksi. Ja jos siinä onkin ollut vaikeata kestettävänä, niin on
se kuulunut vain siihen, samoin kuin vaikeus ja vastoinkäyminen aina on
meidän osuutemme suuressa tehtävässä.
-- Kuinka kauniisti, äiti, te puhutte!
-- Rakastaa aina eteenpäin, rakastaa lastaan, ei edes äitiään, jos se
riistäisi lapselta jotain.
-- Mutta olemmehan me kaksi tulleet niin lähelle toistamme.
-- Niin olemmekin. Se on sentähden, että me olemme jo rakkaudellamme
tehneet lapsemme voimallisiksi. Sinä voit nyt kääntyä jo taaksepäin ja
muistaa äitiäsi. Ja kun Hilman lapsi kerran on tullut äidiksi, ja kun
hän rakastaa eteenpäin, silloin Hilma on kääntyvä sinun puoleesi. Mutta
nyt hän tarvitsee vielä kaiken meidän rakkautemme, koska hänen on
elämänsä alettava uudestaan, ja kun hän tarvitsee ikäänkuin kävelemään
rupeava lapsi käsiä, jotka kainalosta sitä kannattavat. Mutta hän
voimistuu kyllä pian ja silloin on hänellä lapsensa, joka tuottaa
hänelle sekä kaiken surun että kaiken ilon, ja hänkin saa tuntea sen,
mitä on äidin täysi rakkaus.
-- Min, äidin täysi rakkaus!
He eivät olleet huomanneetkaan, että Hilma oli tullut pikku Kerttunsa
seurassa vankilasta ja lähestyi heitä..
-- Tässä minä olen, sanoi Hilma. -- Otatteko minut luoksenne?
Molemmat naiset kääntyivät ja sydämellisesti kättelivät Hilmaa.
-- Me olemme tulleet sinua noutamaan kotiisi, sanoi Helena.
-- Ja nyt minulla on rauha, kun olen tekoni sovittanut, sanoi Hilma. --
Ja kun minulla on lapseni, niin elämä tulee kyllä kepeäksi.
-- Silloinhan on kaikki hyvin, kun olet äiti!
-- Min kun olen äiti!
Ja yhdessä he läksivät astumaan poispäin, nuo neljä sukupolvea, vanhin
taluttaen nuorinta vesaa, kohden uutta elämää äidinrakkauden suuressa
ja kirkkaassa valkeudessa.

You have read 1 text from Finnish literature.
  • Parts
  • Äidit: Romaani kansannaisista - 1
    Total number of words is 3951
    Total number of unique words is 1700
    29.7 of words are in the 2000 most common words
    40.4 of words are in the 5000 most common words
    45.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Äidit: Romaani kansannaisista - 2
    Total number of words is 4015
    Total number of unique words is 1595
    30.5 of words are in the 2000 most common words
    41.0 of words are in the 5000 most common words
    46.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Äidit: Romaani kansannaisista - 3
    Total number of words is 3989
    Total number of unique words is 1641
    31.3 of words are in the 2000 most common words
    41.2 of words are in the 5000 most common words
    46.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Äidit: Romaani kansannaisista - 4
    Total number of words is 3864
    Total number of unique words is 1656
    30.7 of words are in the 2000 most common words
    42.0 of words are in the 5000 most common words
    47.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Äidit: Romaani kansannaisista - 5
    Total number of words is 4032
    Total number of unique words is 1513
    33.0 of words are in the 2000 most common words
    43.9 of words are in the 5000 most common words
    49.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Äidit: Romaani kansannaisista - 6
    Total number of words is 3824
    Total number of unique words is 1550
    31.9 of words are in the 2000 most common words
    42.3 of words are in the 5000 most common words
    48.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.