Äidit: Romaani kansannaisista - 5

läheisissä suhteissa erääseen nuoreen mieheen. Kallelta Mari koetti
asiaa peitellä ja sen sijaan saada Emma lopettamaan nuo välinsä. Mutta
kun Emma huomasi, että äiti ei häntä antaisikaan isälle ilmi, niin ei
hän enää välittänyt mistään suhteensa peittelemisestä, sillä hän tiesi
äidin aina kuitenkin jollain tavoin kätkevän isältä kaiken.
Mutta suhteesta alkoikin tulla seuraukset. Mari alkoi epäillä sitä,
nähdessään Emman käyvän ensin alakuloiseksi, ja huomatessaan, että
hänen ja nuoren miehen välillä oli vakavia keskusteluja, ja viimein
sen, että nuori mies alkoi pyrkiä Emman seurasta vapaaksi. Mari kysyi
silloin suoraan tyttäreltään, mutta tämä väitti jyrkästi kaikki
epäilykset vääriksi. Joku aika tämän äidin ja tyttären välisen
keskustelun jälkeen tuli Emma pahoin sairaaksi, hänellä oli kovia
ylenantamiskohtauksia ja oli pari päivää vuoteessakin. Äidissä heräsi
kamala ajatus siitä, että tyttärensä oli koettanut poistaa tuon suhteen
jäljet. Oliko hän onnistunut vai ei, sitä ei äiti tiennyt. Pari
kuukautta tämän jälkeen oli Emman pakko tunnustaa äidilleen, että hän
oli raskaana ja Mäkelän torpan nuori isäntä oli siihen syyllinen.
Nyt oli pakko ilmottaa asia jo Kallellekin. Hän suuttui aivan
silmittömästi, meni Mäkelän luo aivan suoraapäätä. Miesten välillä
kuului olleen hyvin kiivas keskustelu, mutta niin kaikki päättyi, että
seuraavana sunnuntaina Vihtori Mäkelä ja Emma kuulutettiin ja kolme
viikkoa sen jälkeen pidettiin häät. Pari kuukautta häiden jälkeen
syntyi poikalapsi. Synnytys oli hyvin vaikea ja kesti sitä kaksi
päivää.
Poika oli terve ja reipas olento, hiukan äksy ja äkäpäinen, mutta
vilkas ja toimintahaluinen. Mari oli pikku Jaakkoa kohtaan hyvin
ystävällinen sen tähden, että hän piankin huomasi, mikä tavattoman
suuri viha oli Emmalla lastaan kohtaan. Tämä viha oli aivan sokea ja
saattoi toisinaan puhjeta esiin haluna lyödä ja piiskata poikaa siihen
asti, että tämä meni meikein tainnuksiin. Alussa Jaakko siihen alistui,
mutta hänestä kehittyi pian hyvin tanakka poika, joka ei enää
ottanutkaan äidin kuritusta vastaan tyynenä, vaan antoi takaisin. Mari
oli ollut pari kertaa tilaisuudessa näkemään, miten Jaakko löylyytti
äitiään niin paljon kuin suinkin voi. Tavallisesti kuitenkin poika sai
lähteä pakoon ja silloin hän aina tuli Marin luo, viipyen talossa
toisinaan päiväkausiakin.
Pojan tähden oli Emmalla ja hänen miehelläänkin usein kiivasta
sanasotaa, joka teki perhe-elämän aivan sietämättömäksi miehelle ja
pakoitti hänet toisinaan lähtemään juopotteluretkille, joiden jälkeen
hän oli jälleen lauhkea ja kuunteli sanaakaan sanomatta vaimonsa
sadattelemista.
Tämä avioelämä, joka oli niin täydellisessä ristiriidassa sen kanssa,
mitä Mari piti oikeana, vieroitti Emman kokonaan syntymäkodistaan. Hän
kävi siellä hyvin harvoin ja jos jostain silloin puhuttiin, niin
rajoittui se aina aivan tavallisiin keskusteluaineisiin. Mariin oli
koskenut se, että hänen tällä tavoin oli pakko luopua lapsestaan, tulla
vieraaksi hänen kanssaan ja tuntea, miten heidän välillään ei enää
ollut mitään siteitä. Hän kärsi siitä, mutta alistui siihen viimein,
kun ei löytänyt mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyä lastaan.
Kun nyt Hilmaa kohdannut onnettomuus aivan kuin uudestaan saattoi
palaamaan äidinrakkauden hänessä, niin muuttui hänen tunteensa Emmaakin
kohtaan syvemmäksi kuin koskaan ennen. Tässä oli onneton ja kärsivä
olento, joka ehkä kaipasi hellyyttä. Ja sen tahtoi Mari nyt hänelle
aivan täydellä mitalla antaa.
Kun vain oli joutohetkiä, niin alkoi hän käydä tyttärensä luona. Ei hän
välittänyt siitä, että tämä ei mitään iloa osoittanut äitinsä tulon
johdosta, hän kävi kuitenkin siksi, että hänen täytyi käydä.
Kun Mari ilmoitti Hilmaa kohdanneen onnettomuuden Emmalle, niin tämä ei
sanonut mitään muuta kuin:
-- Hilma parka! Niinkö hänenkin kävi!
Ja kun tietoonsa tuli, että Hilma oli saanut kymmenen vuotta
kuritushuonetta, lausui hän:
-- No, siellä hän ainakin on turvassa! Eiköhän tuo liene aivan yhtä
hyvää, ellei parempaa kuin sellaisen miehen kanssa eläminen.
Joku päivä myöhemmin hän palasi tähän samaan asiaan ja lausui silloin:
-- Jos minä olisin yhtä herkkä kuin Hilma on, niin varmaankin minäkin
olisin jo aikoja sitten tehnyt samalla tavalla.
-- Oletko sinä sitten niin onneton, sinäkin? kysyi Mari.
-- No, ei tässä kai niin onnellinenkaan olla, kun ajattelee,
millaiseksi elämä olisi voinut tulla, ellei olisi tyttönä tyhmyyksiä
tehnyt.
-- Mutta pitäähän ihmisen sovittaa ja sen vuoksi kai tämäkin sinulle on
sallittu.
-- Sovittaa? Joutavia vielä! Kuka tässä sellaista ajattelee. Mitä minun
pitäisi sovittaa? Sitäkö, että olen tehnyt tyhmyyden. Siitä olen jo
saanut aivan yllin kyllin maksaa. Vai pitäisikö tässä vielä enemmän
onnettomuutta saada kuin nyt jo on?
-- Jos sinä koettaisit elää miehesi kanssa toisella tapaa, sanoi Mari,
-- niin etköhän voisi todella iloita elämästä. Miehesi ei ole mikään
paha mies ja minä uskon, että hän yhtäkaikki pitää sinusta hyvin
paljon.
-- Kyllä kai minä sen tiedän, että hän pitää, ja sehän se tässä edes
miellyttää, että saa antaa hänen tuntea kaiken sen tuskan, mitä minä
tunsin silloin, kun hän aikoi jättää minut lapsen kanssa yksin.
-- Mutta kun kerran elätte yhdessä ja kun teillä kerran lapsi on, niin
ettekö voisi koettaa rakentaa jotain ymmärtämistä välillenne?
-- Kun kerran kaikki on mennyt niin rikki kuin se on mennyt, niin ei
kai siitä paikkaamisella enää hyvää tule.
Mari ei kohdannut tyttäressään mitään muuta kuin kovaa ja tylyä. Mutta
hän ei väsynyt, hän palasi yhä uudelleen tähän samaan asiaan hänen
luonaan käydessään. Harva päivä, ettei Mari kulkenut oman kotinsa ja
Mäkelän väliä. Hän saattoi nyt olla kotoa varsin hyvin poissakin, sillä
Alma oli jo voimistunut siksi paljon, ettei enää tarvinnut pelätä hänen
väsyvän työssä. Kiireimpänä leikkuu-aikana hän kyllä oli pakoitettu
olemaan kotona mahdollisimman paljon, mutta saattoihan silloinkin
iltahämärässä pistäytyä Emman luo.
Vähitellen, vähitellen alkoi Emma tottua näihin äitinsä käynteihin.
Menipä hän jo niin pitkälle, että, jos äiti jonain päivänä ei
tullutkaan, hän seuraavana päivänä saattoi kysyä, mikä oli estänyt
häntä saapumasta. Ja Mari tunsi, kuinka hänen oma suuri ja syvä
äidinrakkautensa aivan kuin herätti eloon jotain kuollutta
tyttäressään, ja hän iloitsi siitä koko sydämellään.
Helenalle hän tästä seikasta puhui ja sanoi kerran:
-- Jos minä vain saan Emman ensin kiintymään minuun niinkuin tyttären
ainakin äitiinsä, niin sitten kyllä herää rakkautensa poikaansa ja
viimein pojan isään. Sen kaiken täytyy tulla, enkä minä ennen lepää,
ennenkuin sen olen nähnyt.
-- Ei kai se Emmakaan luonnostaan ole paha, sanoi Helena, -- mutta on
sattunut elämä painamaan niin kovaan kannen hänen sydämensä päälle,
ettei se pääse esille. Kaipa sallimus sen niin asettaa, että jonain
päivänä sydän on kylliksi väkevä ja kannen pakoittaa halkeamaan.
Ja sellainen hetki tuli.
Oli jo syyskesä. Mari oli mennyt keskipäivän aikaan Emman torpalle
yhdessä Helenan kanssa. Sattui olemaan Emman syntymäpäivä ja he veivät
hänelle mennessään kahvia ja leipomansa rinkilän. Torpalle tullessaan
kuului sieltä tavatonta metakkaa.
-- Äiti ja poika kai siellä taas ovat yhteenotossa, sanoi Mari.
-- Siltä se kuuluu, jumala paratkoon, sanoi Helena. -- On se onni,
ettei Emma ole onnistunut hakkaamaan lastaan aivan rammaksi, vaan on
poika hyvästi kasvanut ja varttunut.
Jaakko tuli samassa tukka aivan pörröisenä tuvasta ja huusi nyrkkiään
puiden:
-- Kyllä minä tämän vielä muistan!
Mari meni poikaa kohden ja tarttui häneen sanoen:
-- No, minne sinä, Jaakko, nyt menet?
Poika ei sanonut mitään, seisoi vain siinä molemmat kädet nyrkissä,
mutta Mari huomasi, kuinka hän ponnisteli itkua vastaan. Hän siveli
hiljaa pojan tukkaa ja tämä kosketus sai heti laukeamaan lapsessa
pingoitetun mielen, hän syleili kömpelösti äidinäitiään ja sitten aivan
kuin häveten tekoaan meni kiireimmän kautta järven rantaa kohden.
-- Kuinkahan tuokin poika rakastaisi äitiään, jos äiti vaan ottaisi
rakkauden vastaan, sanoi Mari.
-- Mutta kun ei äiti osaa ottaa eikä osaa antaa, vastasi Helena.
He menivät tupaan. Emma oli hyvin kiukkuisen näköinen. Molemmat vanhat
vaimot eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan kättelivät häntä ja
toivottivat onnea.
-- Minkä tähden minulle onnea? kysyi Emma.
-- Onhan sinun syntymäpäiväsi.
-- Niin, taitaa olla.
-- Etkö sitä muistanut?
-- En muistanut. Mutta te molemmat teitte sen.
-- Tottakai äiti muistaa oman lapsensa syntymäpäivän. Toimme sinulle
hiukan lahjojakin.
Ja Mari antoi hänelle sekä rinkilän että kahvia. Emma mutisi jotain
kiitokseksi ja vei rinkilän pöydälle. Sen jälkeen hän alkoi tehdä tulta
lieteen keittääkseen kahvia. Tässä puuhaillessa hän sanoi:
-- Tuliko se Jaakko teitä vastaan?
-- Tuli kyllä.
-- Se poika suututtaa vielä hengen minusta.
-- Rakastaisit häntä enemmän, niin olisi poika kai parempi, sanoi Mari.
-- Miksi minä häntä rakastaisin, kun ei kukaan minua ole rakastanut.
-- Me emme kai ole aina osanneet sitä näyttää, mutta kyllä me kuitenkin
aina olemme sinua rakastaneet, sanoi Mari hiljaa.
-- Minkätähden te olisittekaan minua rakastanut, eihän siihen olisi
ollut syytäkään? Olenhan minä itse aina ollut tyly ja kova. Kyllä minä
sen muistan, mutta eihän sitä enää voi muuttaa.
-- Kaiken voi muuttaa, kun tahtoo, sanoi Helena.
-- Ei ihminen pääse irti itsestään, jatkoi Emma. -- Jos elämä olisi
edes jonkinarvoista, niin sitten kai voisi yrittää, mutta kun kaikki on
mennyt aivan pilalle, niin mitä enää tuossa yrittääkään parempaan päin.
-- Mitä elämä sinulle vielä on verrattuna siihen, mitä se Hilmalle on,
sanoi Helena. -- Ja kuitenkin minä olen ihan varma siitä, että hän voi
tulla vielä hyvin onnelliseksi.
-- Hilma rakasti edes lapsiaan, mutta minä en Jaakkoa rakasta, sanoi
Emma. -- Minä muistan hänen kauttaan aina sitä, että minun täytyi mennä
naimisiin miehen kanssa, jota en ole enää sen koommin rakastanut. Ja
minä muistan aina sen suuren tuskan, jonka Jaakko tuotti minulle
syntyessään.
-- Eiköhän tuollaisen tuskan pitäisi viedä sinua lähemmäksi lasta?
sanoi Helena.
-- Ei tarvitse viedäkään, sillä minä en koskaan voi, kuuletteko, en
koskaan voi rakastaa poikaani! Se on minulle aivan mahdotonta. Minä en
viitsisi häntä edes surmata, sen minä sanon suoraan, mutta jos hän
kuolisi, niin iloinen minä olisin.
-- Mutta, Emma, kuinka sinä sanot tuolla tavoin? lausui Mari. --
Lapsihan on kuitenkin sinun oma lapsesi.
-- Minä toivoisin, että hän kuolisi, että mieheni kuolisi ja sitten
olisi elämä aivan tyhjää!
Tuvassa ei vähään aikaan sanottu mitään.
-- Missä miehesi on? kysyi Mari.
-- Kauppiaalle hakemassa asemalta tavaroita.
-- Tuleeko hän tänään kotia?
-- Tulee kai silloin, kun joutuu.
-- Kuinka niin sanot? Joutuu?
-- Onhan tuolla niitä omia heilojaan, joita täytyy siinä välissä käydä
tervehtimässä.
-- Ja sen sinä sanot noin, aivan tyynesti?
-- Mitä minä sitä suren. En ainakaan nyt enää. Ja kun hänellä ei ole
mitään iloa minusta, niin täytyyhän hänen saada sitä etsiä jostain
muualta. Eihän hän siinä suhteessa ole sen kummempi kuin monet muutkaan
miehet.
-- Oletko varma siitä, että hän etsii tuota huvitustaan muualta? kysyi
Helena. -- Sellaista voi uskoa nainen aina enemmän kuin on syytäkään.
-- En minä mitään varmaa tiedä, mutta epäilen. Ja samapa tuo minusta
on. Minä en tahdo enää lasta, minkätähden hän sitten olisikaan minun
kanssani.
-- Et tahdo lasta? sanoi Mari. -- Mutta miksi et tahdo?
-- Mitä sellaisia toisi tähän elämään kurjuutta kärsimään. Parasta on
antaa niiden olla tulematta.
Helena oli katsellut ikkunasta.
-- Annatko sinä, Emma, Jaakon mennä yksinään veneellä järvelle?
-- Minä olen poikaa siitä ankarasti kieltänyt, sanoi Emma. -- Kun hän
tulee kotia, niin kyllä hän saa tuntea taas, mitä on selkäsauna.
-- Hän on järvellä ja kiikuttaa venettä.
-- Putoisi vielä siitä, niin olisi parhaiksi, sanoi Emma. Sinnehän tuo
sitten menisi!
Marikin katseli akkunasta.
-- Älä, rakas lapseni, toivo sellaista, ei tiedä, koska ihmisen
toivomus menee täytäntöön, kun sellaisesta puhuu.
-- Menisikin, niin hyvä olisi.
-- Hyvä jumala! huusi Helena. Hän putosi veteen!
Samassa oli Emma rientänyt ovesta ulos ja juoksi rantaan. Hän ei ollut
päästänyt ääntäkään, ei huutanut mennessään, hän vain kiirehti. Toiset
naiset riensivät hänen jälestään ja näkivät, miten hän tiellä heitti
yltään osan vaatteistaan ja sitten rannalle tultuaan hyppäsi veteen.
Hän ui sitä kohtaa kohden, missä Jaakko oli veneestä pudonnut.
Rannalla Mari ja Helena näkivät, miten poika koetti uida, jaksoi jonkun
aikaa, painui kerran jo veden alle, nousi taas pinnalle, koetti jälleen
uida, painui uudelleen.
Mutta jo oli Emmakin päässyt uimalla sille kohtaa, hän sukelsi, tuli
pinnalle, sukelsi uuden kerran, viipyi kauan veden alla. Kun hän nousi,
oli hänellä Jaakko mukanaan, ui veneen luo, sai pojan siihen nostettua,
nousi veneen keulasta itse veneeseen ja souti sen rantaan.
-- Elääkö hän? kysyi Mari hätääntyneenä.
Emma oli aivan kalpea.
-- Minä en tiedä. Hän on aivan liikkumaton.
Naiset nostivat pojan veneestä, hän ei liikkunutkaan. He asettivat
pojan hiekalle ja alkoivat herätellä henkiin. Emmasta oli kaikki
hätääntyminen kadonnut, hän tiesi, miten hukkuneita oli pelastettava ja
toimi sanaakaan sanomatta nopeasti ja varmaan. Puolisen tuntia kului,
sitten näkyi pojassa elonmerkkiä.
Silloin Emman voimat raukesivat, hän vaipui hervottomana istumaan
rannalle ja antoi äitinsä ja Helenan jatkaa virvoittelemista.
Kun poika alkoi liikuttaa jäseniään, silloin Emma aivan äkkiä kumartui
hänen puoleensa sulki rajusti lapsen syliinsä ja sanoi:
-- Jaakko, Jaakko, oma rakas poikani!
Hän suuteli lastaan, hyväili hänen koko ruumistaan käsillään, nosti
hänet syliinsä, asetti pojan kädet kaulalleen, ja alkoi astella kotia
kohden. Ja koko matkan hän puheli lapselle, puheli aivan kuin sekaisin
mennyt, pyyteli anteeksi ja vakuutteli kuinka paljon hän Jaakosta piti.
Hän vei pojan tupaan, muutti hänelle kuivat vaatteet, asetti vuoteeseen
ja peitti hellästi. Poika katseli ihmeissään äitiään, kietoi viimein
kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
-- Olinko minä veden alla?
-- Olit lapseni, olit, sanoi Emma. Mutta nyt sinä olet taas äitisi
luona.
-- Kovasti minua väsyttää!
-- Koeta nukkua, niin olet taas kohta virkku.
Ja poika vaipui vuoteelleen ja nukahti. Kun Helena ja Mari menivät
kotiaan, sanoi Mari:
-- Nyt kai vasta Emmasta äiti tulikin.
-- Niin, nyt kai hän vasta oikeastaan poikansa synnyttikin. Onni oli se
hänelle. Ellei nainen ole äiti, niin mitä hän sitten on?


SEITSEMÄS LUKU.

Tutkintovankilassa oli Hilma synnyttänyt lapsensa ja oli sille annettu
nimeksi Kerttu, niinkuin hänen vanhemmallakin lapsivainaallaan oli
ollut. Kun Helena tämän sai tietää, lausui hän:
-- Hilma tahtoo alkaa elämän uudestaan, koska hän lapselleen antaa tuon
nimen. Kyllä hänestä vielä ihminen tulee, siitä minä olen varma.
Marraskuussa tuli tieto, että hovioikeus oli määrännyt
Hilman mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen henkisestä
terveydentilastaan. Asianajaja ilmoitti tästä Marille. Joku aika tämän
jälkeen tuli mielisairaalasta tiedustelu, voiko Hilman äiti tai joku
muu hänen aivan läheisistä omaisistaan saapua antamaan tietoja
potilaasta ja hänen suvustaan. Ellei se olisi mahdollista, niin
sairaalasta kyllä lähetetään kyselykaavakkeet, mutta suotavaa olisi,
jos joku voisi henkilökohtaisesti saapua, koska tiedot sillä tavoin
aina voivat tulla täydellisemmiksi.
Tämän kirjeen tultua päättivät Helena ja Mari yhdessä lähteä matkalle.
Heidän molempien oli jo ikävä Hilmaa ja tahtoivat hänet nähdäkin.
Sairaalaan tultuaan ja saatuaan luvan tavata potilasta he menivät tämän
luokse. Hilma oli hiukan voimistunut, poskillekin oli tullut jo punaa
ja hän oli käytöksessään jokseenkin rauhallinen.
Kyynelsilmin naiset tervehtivät toisiaan. He olisivat kovin mielellään
tahtoneet sanoa hyviä sanoja toisilleen, mutta jonkinmoinen ujous sai
heissä vallan.
-- Mitä isä on sanonut tästä kaikesta? kysyi Hilma.
-- Eihän isä sinua tuomitse, ei ainakaan enää, sanoi Mari. -- Hän
lähetti sinulle terveisiäkin ja toivoi, että pääsisit pian vapaaksi ja
silloin olet tervetullut kotiin.
-- Sanoiko hän niin? Sanoiko hän todellakin niin?
-- Sitähän me kaikki toivoisimme, lausui Helena. -- Et sinä enää saa
tuon miehen luokse mennä, sillä siitä ei kai sinulle enää ole iloa.
Uudestaan sinun täytyy alkaa elämäsi, alkaa se vanhassa kodissa
niinkuin ennenkin.
-- Niin, aloittaa uudestaan, tulla uudestaan ihmiseksi, sanoi Hilma. --
Sitähän minäkin olen kaivannut. Mutta onkohan se mahdollista?
-- Kaikki on mahdollista, sanoi Helena.
-- Mutta mitä kyläläiset sanovat, kun minä olen murhaaja?
-- Eivät kai nuo tuosta sen enempää sano. Jos alussa jotain, niin kyllä
puheet loppuvat, kun me emme sano mitään.
-- Niin, pääsisi tästä elämään jälleen, jotta ei tarvitsisi vankilaan
enää mennä.
-- Kai se sinulle vaikeaa oli siellä?
-- Päivät kyllä menivät työssä, ompeli lapsille jotain ja auttoi muita
niissä toimissa, missä jaksoi, mutta yöt, ne olivat kauheat.
-- Millä tavalla?
-- Kun ei tahtonut saada unta, ei millään lailla. Ja sitten ne hirveät
kummitukset...
-- Millaiset kummitukset?
-- Minä kuulin toisinaan aivan selvästi ääniä, jotka puhuivat. Pidin
silmäni kiinni ja kuuntelin. Kuulin aivan selvästi, miten Ester oli
naapurin naisten kanssa vankilan käytävässä ja puheli pahaa minusta. Ja
sitten hän nauroi vahingonilosta.
-- Mutta tiesithän sinä, ettei hän voinut siellä olla? sanoi Mari. --
Kuinka hän siellä olisi ollut?
-- Kyllähän minä sen päivällä tiesin, mutta yöllä minä aina uskoin
sitä.
-- Mitä pahaa hän sinulle enää tahtoisi, vaikka olisi tullutkin?
-- Hän tahtoo ottaa lapsen pois.
-- Minkä lapsen?
-- Pikku Kertun. Ja häntä minä en anna, minä en anna häntä pois.
Hilma nousi kiihkeästi ja huusi.
-- Ei hän sitä tule ottamaan, sanoi Mari.
-- Mitä hän sitä tulisi ottamaan?
-- Kun hän ei tahtonut, että minulla olisi lasta hänen veljensä kanssa.
Kyllä hän tahtoo, että tämäkin kuolisi.
-- Rauhoitu Hilma, rauhoitu, sanoi Helena.
-- Sinä ajattelet suotta sellaista.
-- Kyllä minä tiedän, tiedän aivan varmasti. Minä näin eilen täällä
viisi mustaa miestä, jotka olivat tuolla puiston portin takana. Nekin
olivat tulleet noutamaan lasta. Kaikki tahtovat minulle pahaa!
-- Hyvää me kaikki sinulle tahdomme, emme muuta kuin hyvää, sanoi Mari.
Hilma meni vuoteen luo, jolla hänen lapsensa oli, otti sen syliinsä ja
puheli sille:
-- Emmehän me kaksi enää eroa koskaan, emme koskaan. Äiti hoitaa sinua
hellästi aina. En minä sinulle pahaa tee, en ollenkaan. Minä annan
vaikka henkeni sinun tähtesi.
Helena päätti kääntää keskustelun toisaanne ja kertoi Emmasta ja kuinka
tässä oli äkkiä herännyt rakkaus Jaakkoon. Äiti oli ensi aluksi ollut
niin hellä pojalle, että jos tämä ennen läksi äitinsä pahuutta pakoon
mummonsa luo, niin karttoi hän nyt äitinsä hyväilyjä. Ja tälle täytyi
Hilmankin nauraa.
Naurun ohella katosi alakuloinen mieliala ja hän saattoi jälleen
puhella aivan rauhallisesti.
-- Kyllä ne täällä kaikki ovat olleet kovin ystävällisiä, sanoi hän. --
Tohtorikin on ollut hyvä, ja minä näen, että hän ymmärtää minua
erinomaisen hyvin. Hänelle on niin helppoa puhua kaikesta, aivan
kaikesta, ei hän väsy kuuntelemaan. Kyllähän se on hiukan ikävää, että
on täytynyt tulla tällaiseen paikkaan, mutta olenhan minä sen
ansainnut. En minä nyt ole hullu, mutta kyllä kai minä olin silloin.
-- Silloinko, kun tuo teon teit?
-- Niin, silloin kun minä sen tein, sanoi Hilma ja kyyneleet nousivat
hänen silmiinsä.
-- En minä silloin osannut mitään muuta, minun täytyi niin tehdä.
Ajatus tuli aivan äkkiä ja sitten ei siitä enää päässyt irti, se aivan
kun ajoi ihmistä tekemään juuri niin kuin minä tein. Ja kyllä minussa
silloin oli vikaa, sen minä uskon nyt, kun olen täällä tullut asioita
ajatelleeksi.
-- Mistä sinä sen päätät? kysyi Helena.
-- Katsokaas, kun minä en tuntenut mitään kipua silloin, kun vedin
tämän haavan kurkkuuni, sanoi hän ja näytti arpea kaulassaan.
-- Minä en tuntenut mitään, enkä silloinkaan, kun sitten otin
perunanuijan ja sen pienemmällä päällä koetin haavaa suurentaa. Eihän
sellainen ole ihmiselle mahdollista, ellei hänessä ole jotain vikaa. Ja
oliko se ihmeellistä, kun minua oli niin kovasti kiusattu.
-- Voi, voi, kuinka hyvin me sen ymmärrämme, sanoi Mari kyynelsilmin.
-- Kyllähän ihminen joskus väsyy niin, ettei enää tiedä, mitä tekee.
Eihän naiselle suurtakaan tarvita, ennenkuin viimeinen pisara on tullut
ja malja vuotaa yli reunan.
-- Niin, en kai minä olisi sellaiseen joutunut, ellei olisi väsymyskin
ollut niin suuri, sanoi Hilma. -- Ei jaksanut silloin ajatella niin
vahvasti kuin olisi pitänyt.
-- Niin, kun vain jaksaa ajatella, kun vain jaksaa, sanoi Helena
hiljaa.
-- Siinähän se kaikki on, sanoi Mari.
Hilma oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten ensin hiukan epäröiden:
-- Minä taisin äsken puhua noista miehistä, jotka tulevat ottamaan
Kertun pois?
-- Puhuithan sinä, sanoi Helena, -- mutta ethän sillä kai totta
tarkoittanut?
-- En minä nyt taas tarkoitakaan, vastasi Hilma. Minä jaksan taas
ajatella. Se tulee vain toisinaan minun ylitseni. Eihän kukaan minulle
tahdo pahaa, ei kukaan, kyllä minä sen nyt taas näen. Ja kuka
viitsisikään Kertusta pitää huolta, ellen minä sitä tee? Täytyyhän
minun elää sitä varten. Niin, sitä varten minä olen. Äidin hän
tarvitsee ja minun tarvitsee olla hänelle hyvä äiti. Ei sellainen kuin
niille toisille.
Hän sanoi tämän aivan hiljaa. Mari ojensi kätensä ja siveli hiljaa
tyttärensä kättä.
-- Kas niin, älä nyt ajattele sitä enää. Ei kukaan sinua siitä syytä,
ei kukaan. Kyllä jokainen sen ymmärtää.
Hoitajatar tuli ilmoittamaan, että vieraitten oli poistuttava, sillä
määräaika oli jo kulunut umpeen. Naiset jättivät toisilleen hyvästi ja
Mari ja Helena lupasivat vielä seuraavana päivänä tulla Hilmaa
katsomaan.
Käytävässä sanoi hoitajatar:
-- Tohtori tahtoo puhutella teitä molempia.
-- Niin, sitähän varten me olemme tulleet kaupunkiin, sanoi Mari.
-- Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, virkkoi hoitajatar.
Hän ohjasi heidät tohtorin vastaanottohuoneeseen.
Sairaalan ylilääkäri tuli hyvin ystävällisesti heitä kohden ja sanoi:
-- Emännät ovat niin ystävälliset ja astuvat sisään, minulla olisi
tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka koskevat potilasta ja hänen
sukuaan.
-- Niinhän siinä kirjeessä oli, sanoi Helena. -- Ja me ajattelimme,
että parasta on kai tulla itse, kun ei kai kirjeessä kuitenkaan kaikkea
voisi tarkkaan selvittää. Ja kun oli aikaa. Ja kun me niin kovasti
mielellämme tahtoisimme auttaa Hilmaa, jos vain voimme.
-- Niin, auttaahan me tahtoisimme häntä, sanoi Mari.
-- Olen tiedustellut potilaalta jo yhtä ja toista ja kyllä minä luulen
sairaalan lausunnon tulevan sellaiseksi, että hänelle tulee ainakin
huojennusta rangaistuksessa.
-- Olisihan se hyvä, sanoi Helena. -- Kun Hilmakin niin mielellään
tahtoisi aloittaa elämän uudestaan. Ja ei kai se vankilassa käy päinsä,
kovettuu vain mieli, kun sellaisessa paikassa oleskelee.
-- Aivan oikein, sanoi lääkäri. -- Kumpi teistä on potilaan äiti?
-- Minähän se olen, sanoi Mari.
-- Olette kai sisarukset?
-- Tämän äitihän minä olen, sanoi Helena.
-- Ei juuri uskoisi, lausui lääkäri hymyillen.
-- Kun tulee vanhaksi niin eihän sitä silloin enää erotusta niin
huomaakaan äidin ja tyttären välillä, sanoi Helena.
Tohtorin ystävällisyys tuntui kovin hyvältä ja oli helppoa hänen
kanssaan puhua.
-- Niin, eihän se sitten enää tunnu, sanoi lääkäri. -- Jos me siis
ryhtyisimme asiaan.
Ystävällisellä tavalla hän sitten tiedusteli Hilman lapsuudesta. Ja
Mari kertoi, miten Hilma oli alkanut kävellä tavalliseen aikaan, samoin
puhua, oli ollut hyvin opinhaluinen ja ahkera. Ujo Hilma aina oli ollut
ja kun ensi kertaa vietiin kouluun, niin karkasi sieltä kotia, kun ei
tullut toisten lasten kanssa toimeen. Ei hän muutenkaan toisten lasten
kanssa leikkinyt, oli vain yksikseen. Ripille pääsi heti ensimäisellä
kerralla. Meni sitten Helsinkiin ompelukouluun ja siellä tutustui
nykyiseen mieheensä. Purki kerran kihlauksensa, mutta suostui sitten
kuitenkin viimein. Että avioliitto ei ollut aivan onnellinen, sen kyllä
äiti oli tiennyt, mutta kun ei monenkaan naisen avioliitto kovin
onnellinen ole, niin arveli hän Hilmankin tottuvan siihen, mikä oli
pakko. Mitä Hilman kotoisista vaikeuksista oli tiedettävissä, sen Mari
kertoi sen mukaan, mitä Hilma hänelle oli kertonut noin kuukausi ennen
murhatekoa.
-- Kaikki tämä on aivan samaa, mitä potilas itse on kertonut, lausui
lääkäri. -- Mutta nyt on minun tehtävä teille muutamia kysymyksiä,
jotka voivat olla hiukan tuskallisia vastata, mutta tyttärenne tähden
on minun pakko ne tehdä.
-- Kyllä minä vastaan, kyllä minä ymmärrän, sanoi Mari. -- Täytyyhän
minun.
-- Jos tahdotte, että äitinne ei ole läsnä, niin...
-- Kyllähän äiti voi kuulla, mitä tyttärellään on sanottavaa, lausui
Mari yksinkertaisesti. -- Ei kai minulla ole häneltä enää mitään
salattavaa. Ei ainakaan nyt enää. On tullut puhuttua niistäkin jo,
joita on tähän asti salannut. Kyllä äiti saa kuulla.
-- Tämä Hilma on teidän vanhin lapsenne?
-- Niin on.
-- Ja sen jälkeen on ollut muita sisaruksia?
-- On. Hänen jälkeensä tuli Emma.
-- Ja hän on elossa?
-- On. On Hilmaa puolitoista vuotta nuorempi.
-- Ja hänen jälkeensä?
-- On poikani Esko Johannes, joka on talossa nyt nuorena isäntänä.
-- Ja näiden jälkeen?
-- On ollut vielä seitsemän lasta, mutta ne ovat kuolleet jo lapsina.
-- Voitteko sanoa mitään syytä heidän kuolemaansa, tautia tai jotain
muuta?
-- Kyllä minä syyn tiedän, sanoi Mari. -- En ennen tiennyt, mutta se on
niinkuin selvinnyt viime aikoina.
Ja hän kertoi siitä, kuinka hän oli rasittunut työstä, jota hänen
täytyi tehdä vähän synnytyksen jälkeen, kun talossa oli kova kiire, ja
kuinka hän sen jälkeen oli aina tuntenut itsensä sairaaksi.
-- Ei näiden lasten kuoleman yhteydessä ollut jotain muuta, joka
jotenkin olisi aiheuttanut heidän heikkouttaan syntyessään?
-- Tarkoittaako tohtori sen ulkopuolella, mitä sanoin omasta
terveydestäni?
Hänen äänensä oli tullut hiukan väräjäväksi.
-- Kyllä. Onko mitään sellaista ollut?
Mari oli hetkisen vaiti ja katsoi tohtorin ohitse ulos ikkunasta.
-- Jos se teille on vaikeaa ilmoittaa, niin voihan se vaikka jäädäkin,
sanoi lääkäri ystävällisesti.
-- Ei se ole minulle vaikeaa. Ei nyt enää. Kyllä minä sen voin
ilmaista, senkin. Nyt jo. Minä en tiedä varmaan sanoa, mutta minä
luulen, että mieheni on syypää jossain määrässä sinä aikana, kun
odotin...
-- Minä ymmärrän, ei teidän tarvitse jatkaa. Mitä tulee tuohon toiseen
tyttäreenne, Emma nimiseen, niin onko hänessä ollut huomattavissa
mitään sellaista, joka olisi viitannut ajoittaiseen mielenhäiriöön. Hän
on kai naimisissa?
-- On.
-- Onko hänen elämässään ollut mitään sellaista, joka olisi
tavallisuudesta poikkeavaa?
-- Hän oli nuorena hyvin äksy ja kiukkuinen. Hän on perinyt aivan
isänsä luonteen, joka on, kun siksi tulee, hyvin kiivas. Hän juoksi
nuorten miesten kanssa. Hän tuli sitten raskaaksi ja meni naimisiin
nykyisen miehensä kanssa, joka myös on lapsen isä.
-- Oliko hänessä huomattavana sinä aikana, jona hän oli raskaana,
mitään erikoista? Huomautan, että Hilma tyttärenne oli tekoaan
tehdessään myös raskaana.