Äidit: Romaani kansannaisista - 3

aikaan, ja Mari huomasi heti hänen liian punoittavista poskistaan ja
huolettomasta käytöksestään, että mies oli ollut juomassa. Hänen oli
siksi vaikeaa katsella tätä, että hän poistui piankin, ja meni Ainon
luo.
Kun illallinen oli syöty ja lapset pantu nukkumaan, sanoi Oskari.
-- Minkätähden äitisi on tullut kaupunkiin?
-- Minä pyysin häntä tulemaan.
-- Minkätähden?
-- Minun täytyy saada puhella jonkun kanssa, kun tämä kaikki alkaa
tulla jo liian vaikeaksi.
-- Mikä tämä?
-- Tämä meidän elämämme.
-- No, mikä siinä on hätänä?
-- Etkö sinä ymmärrä, ettei tästä hyvää tule, jos sinä jatkat sillä
tavalla kuin nytkin.
Oskari teki suuttuneen liikkeen ja sanoi:
-- Älähän nyt viitsi jankuttaa. Äitisikö sinua on käskenyt saarnaamaan
minulle raittiutta?
Hilma ei virkkanut mitään. Oskari alkoi hetkisen päästä puhua hiukan
lauhtuneemmalla äänellä:
-- Olethan sinä järkevä ihminen, pitäisihän sinun hiukan ymmärtää. Minä
en jaksa olla aina täällä kotona, kun on niin ahdastakin. Ja minä
kaipaan seuraa, sillä olen aina siitä pitänyt. Ja mitä pahaa siinä nyt
on, jos minä joskus hiukan nautinkin, ei kai se minua pahenna. Enhän
minä ole sinua koskaan lyönytkään enkä tehnyt sinulle mitään pahaa.
Tosin minä olisin voinut antaa sinulle hiukan enemmän tuloistani, sen
minä kyllä tunnustan, ja väärinhän se on, ettei mies perhettään elätä,
mutta onhan tässä sentään tultu toimeen, niin ettei sitä kannata surra
sen enempää.
Hilma oli yhä vaiti. Hän teki käsityötään, ja suuret kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan.
Oskari käveli huoneessa, puhui vähitellen yhä lempeämmin ja viimein
vakuutti Hilmalle, että hän tästälähin muuttaa tapansa, muuttaa aivan
varmasti. Ja tämä Oskarin lupaus koski niin suloisesti Hilman mieleen,
että hän sanoi olevansa valmis antamaan kaiken entisen anteeksi ja
alottamaan elämän ihan kuin alusta. He puhelivat sitten vielä kauan
aikaa, varsinkin lapsista.
-- Anna anteeksi, Oskari, sanoi Hilma, jos olen mielestäsi liian paljon
sinua syyttänyt. En minä sitä ole tehnyt itseni vuoksi, vaan lasten
tähden. Heitä minä ajattelen aina, sillä he eivät saa joutua
kurjuuteen.
-- Niin, siinä olet aivan oikeassa, vastasi Oskari ja suuteli vaimoaan.
Levottomasti nukkui Mari yönsä, ja väkevänä tuli hänen mieleensä se
ajatus, että äidit, sellaiset kuin hänkin, saavat viettää elämänsä ehkä
raskaimmat hetket ajatellessaan lapsiaan ja niiden kärsimyksiä ja
tuntiessaan olevansa voimattomat niitä lieventämään.
Kun hän aamulla meni Hilman luo ja näki tämän hymyilevänä ojentavan
hänelle kätensä, tuntui niin suloiselta, että kyynel väkisinkin tuli
silmään. Ja kun Hilma sitten kertoi, että miehensä oli pyhästi luvannut
parantaa tapansa ja tästälähin pitää kodistaan ja perheestään huolta,
niin oli aivan kuin pilvet olisivat poistuneet päivän tieltä.
Nyt ei Marilla enää ollut halua jäädä Helsinkiin. Hänellä oli jo kiire
kotiin, missä vanha Helena toimitteli hänen töitään. Illalla hän meni
asemalle Hilman, Oskarin ja Ainon saattamana. Tulipa sinne Esterikin ja
toi muutamia kukkia. Ja tämä tällainen huomaavaisuus, johon Mari ei
ollut tottunut, tuntui niin hyvältä, että hän sydämessään pyysi
Esteriltä anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänestä ajatellut.
Kotimatkalla kuitenkin levottomuus jälleen palasi Marin mieleen. Ehkä
ei ollutkaan tuo Oskarin lupaus kestävä, ehkä se oli vain noita miesten
sanoja, joilla he pujahtavat jokaista ikävää asiaa pakoon tietäen, että
nainen ne tuollaisena vaikeana hetkenä ottaa täydestä.
Oli jo yö, kun hän tuli kotia. Hän avasi hiljaa pirtin oven ja meni
vuoteelleen. Silloin hän kuuli Helenan liikahtavan ja tulevan hänen
vuoteensa viereen.
-- Kuinka on asiat? kysyi Helena.
-- Kyllä ne hyvin taas ovat.
-- Jumalan kiitos. Minä olenkin täällä jo ollut levoton.
Hän meni jälleen nukkumaan, ja pian oli tuvassa aivan hiljaista.
Aamulla miehet kyselivät hiukan Helsingin kuulumisia. Mari toi
terveisiä Hilmalta, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Helenalle hän kertoi
kaiken aivan tarkoin, ja vanhus pudisti hiljaa päätään, kuullessaan
Oskarin lupauksista.
-- Elleivät lupaukset pidäkään, sanoi hän, -- niin mitä sitten?
-- Kai Hilma asioista ilmoittaa meille, ja sitte voidaan tehdä niinkuin
parhaaksi nähdään, sanoi Mari.
-- Silloin hänen on kai tultava tänne.
-- Ajattelin minä sitä jo sielläkin, mutta ei kai Kalle päästä.
-- Omaa lastaan!
-- Hän ajattelee näistä asioista niin toisella tavalla kuin me naiset.
-- Saisi oppia uudella tavalla ajattelemaan.
-- Kukapa tuota vanhaa miestä enää osaa neuvoa?
-- Koetetaan kuitenkin.
Ja Helena otti illalla asian puheeksi. Hän selitti, että Hilman elämä
voi käydä niin vaikeaksi, että hänen ehkä on lähdettävä kotoa pois ja
että hänen kai siinä tapauksessa täytyy saada tulla vanhempainsa luo.
Mutta silloin Kalle vastasi hyvin tiukasti:
-- Hilma on aina ollut kaupunkilaismielinen. Ei hänelle kelvannut
maalla-eläminen, vaan hän tahtoi päästä suuriin paikkoihin. Tämä on
hänessä vain tuollaista kirjoista saatua oppia. Vai lähteä miehen
luota, ellei tämä ole ihan niinkuin nainen tahtoo? Onko mokomaa kuultu?
Ja minun pitäisi täällä elättää tuollainen oikutteleva olento
lapsineen. Siitä ei tule mitään!
-- Mutta jos asiat tulevat todella vaikeiksi, sanoi Helena.
-- Kai jokainen nainen asiansa vaikeiksi saa, jos rupeaa tuolla tavalla
kaikkea jankuttamaan. Minä tunnen Oskarin, ja hän on hyvä mies. Vai
sanoiko Hilma häntä pahaksi?
-- Ei sitä Hilma sanonut, päinvastoin kehui, että Oskari kyllä on hyvä
sekä hänelle että lapsille, sanoi Mari.
-- No, siinä se nyt on! sanoi Kalle. -- Mies on hyvä niinkuin sanoin.
Jos hän onkin hairahtanut, niin kai tuo palaa takaisin oikealle tielle,
niinkuin on luvannut. Ei meidän kannata ruveta toisten perheasioita
penkomaan, se on varmaa. Heidän pitää ne itse selvittää keskenään.
Semmoiset asiat vain pahenevat, jos niihin sivulliset puuttuvat.
Helena suoristi hiukan vartaloaan:
-- Kuule, poikani, sinä ajattelet tässä aviovaimoa, me ajattelemme
äitiä, siinä on suuri eroitus.
-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Kalle hiukan lauhtuen anoppinsa
varmasta äänen sävystä.
-- Sitä, että lastaan on äidin velvollisuus auttaa, niin, ja isän myös.
Vaimona hoitakoon Hilma asiansa, siihen emme sekaannu, mutta äitinä on
toisin laita. Jos hänelle hätä tulee, niin silloin hänen myös pitää
tietää, että täällä on hänellä turva ja tuki.
Kalle oli vähän aikaa vaiti.
-- Minä luulen, että te naiset olette nyt vahvasti suurentaneet asian.
Sen minä sanon kerta kaikkiaan ja se pysyy sanottuna, että Hilma älköön
tulko täältä apua hakemaan, kun hänellä kerran on mies, joka voi hänet
elättää. Se on hänelle ilmoitettava, ja sinä, Esko, saat sen
kirjoittaa.
Siihen keskustelu päättyi.
Esko kirjoitti sisarelleen kirjeen, jossa kiitti terveisistä ja samalla
ilmoitti, tosin hyvin lievällä tavalla, mutta kuitenkin kyllin
selvästi, ettei isä mielellään ottaisi häntä kotiin, vaan että hänen
oli koetettava järjestää asiansa niin hyvin kuin saattoi.
Nämä keskustelut olivat kuitenkin rauhallisen talon väkeen tuoneet
pingoituksen, jota kesti viikon päivät. Jokainen koetti olla
koskettelematta tätä asiaa, mutta sittenkin tiesivät naiset, että
miehillä oli toinen kanta kuin heillä, ja siitä he eivät luopuneet.
Pingoitus laukesi, kun Hilmalta tuli sydämellinen ja suurta iloa uhkuva
kirje, jossa hän mainitsi miehensä tuon illan jälkeen olleen raittiina
ja kohdelleen häntä erinomaisen hyvin. Isänsä mielipiteen hän sanoi
varsin hyvin ymmärtävänsä, sillä riippuihan paljon naisesta,
millaiseksi aviomies tuli. Hän uskoi, että kaikki tuo entinen oli ollut
ainoastaan satunnaista ja ohimenevää.
Kaikki aivan kuin hengähtivät helpotuksesta, kun Esko oli kirjeen
lukenut ääneen.
Muutama päivä sen jälkeen, kun Hilma oli kotiaan kirjoittanut iloisen
kirjeensä, alkoi hänen miehensä uudelleen juoda ja tällä kertaa entistä
suuremmalla kiihkolla. Hilmalle se oli ankara isku, mutta hän ei
tahtonut enää valittaa kohtaloaan äidilleen. Hän koetti puhua Oskarin
kanssa, mutta tämä ei välittänyt hänen sanoistaan mitään.
Se oli aika, joka alkoi kypsyttää Hilmaa rikokseen.


NELJÄS LUKU.

Kolme viikkoa oli kulunut Marin lähdöstä tyttärensä luota. Oskari oli
ratkennut juomaan entistä enemmän. Hän tuli joka ainoa ilta humalassa
kotiin. Paha hän ei ollut vaimolleen eikä lapsilleen; hän vain istui
vaiti ja tuijotti eteensä lasimaisin silmin.
Viimeisistä palkkarahoistaan hän oli antanut vaimolleen neljäkymmentä
markkaa. Kun Hilma siitä oli maksanut vuokran ja kauppapuotiin
velkansa, jäi hänelle kuusikymmentä penniä, ja kauhulla hän ajatteli,
miten voisi hankkia ruokaa taloon.
Kerjätä! Se oli hänelle sula mahdottomuus. Hän ei voinut kulkea ovelta
ovelle pyytämässä apua. Hän sai hiukan pesutyötä ja silitystä. Mutta ei
tahtonut enää sekään luonnistua. Raskaudentila oli jo siksi pitkälle
kehittynyt, että pesutuvassa seisominen uuvutti häntä liian paljon.
Häntä alkoi toisinaan pyörryttää, ja pelko siitä, että lapsi ehkä
syntyisi kesken, jos hän jollain tavoin sattuisi työssä varomattomasti
liikkumaan tai itseään liiaksi rasittamaan, alkoi häntä kiduttaa. Hän
oli ennen kaikkea äiti, hän ei saanut panna vaaraan sitä olentoa, jota
kantoi sydämensä alla. Ja kun hän sitä ajatteli, niin sanomaton hellyys
heräsi hänessä tätä olentoa kohtaan. Hän tunsi olevansa äärettömän
paljon rikkaampi kälyään, jolla ei lasta ollut.
Mutta väsymys tuli yhä suuremmaksi, kädet alkoivat käydä kylmiksi ja
jalat tuntuivat aivan sellaisilta, kuin niissä ei olisi ollut mitään
tuntoa. Hän ponnisteli viimeiseen asti, koettaen silityksellä ansaita
rahat, jotka tarvitsi lastensa ruokkimiseen; itselleen hän tuskin
tarvitsi mitään ruokaa, sillä hänen oli niin harvoin nälkäkään.
Eräänä iltana, kun hän koko päivän ahkerassa työssä oltuaan istui
lampun valossa sukkaa kutomassa miehelleen, tämän nukkuessa humalaisena
vuoteella, hän koetti tyynesti ajatella elämäänsä.
-- Näin tämä ei voi jatkua, sehän on selvää. Päivä päivältä minä
heikonnun; jaksan kohta töin tuskin hoitaa talouden ja lapset. Voimia
ei riitä enää tekemään työtä kodin ulkopuolella. Mutta ellen sitä tee,
niin en saa rahaa, millä hankin lapsille ruokaa.
Hän kutoi kiihkeästi eteenpäin.
-- Lainata? Ehkä Aino antaa, kun pyydän. Heillä on kai säästöjäkin.
Mutta millä maksan takaisin? Jaksanko tehdä työtä, kun olen lapsen
synnyttänyt? Meneehän pitkä aika, ennenkuin se on sellainen, että
uskallan sen jättää yksikseen tai Kertun huostaan.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, josta kihoili kylmä hihi.
-- Koettaa saada Oskarilta lisää rahoja? Pitääkö minun mennä hänen
työpaikkansa edustalle palkanmaksupäivinä, niinkuin monet vaimot saavat
tehdä? Hän ei koskaan sitä antaisi minulle anteeksi.
Päätä kivisti, ajatukset tuntuivat sekoavan. Hän laski työn syrjään ja
meni vuoteelle, mutta kauan hän vielä kuuli seinäkellon naksutuksen ja
lyönnit. Päivä alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin vaipui uneen.
Hän heräsi pää raskaana ja ruumis aivan uupuneena, meni hellan luo,
sytytti valkean ja keitti miehelleen kahvia ennen tämän työhönmenoa.
Monena päivänä ei Oskari ollut enää käynyt kotona syömässäkään, häntä
varten ei siis tarvinnut mitään ateriaa laittaa. Lapsille aina voi
jotain hommata suuhun. Kun lapset olivat syöneet, lähetti hän Kertun
pihalle leikkimään. Itse hän uupuneena istui tuolille, jaksamatta
mitään ajatella tai tehdä.
Tässä asennossa hänet tapasi kälynsä, joka tapansa mukaan saapui häntä
katsomaan.
-- Kas, niinhän sinä istut joutilaana kuin olisit herrasväkeä,
sanoi Ester. -- Sellaista se on, kun talonpoikaisnainen pääsee
herrasperheestä lähteneen miehen kanssa naimisiin, niin tulee laiskaksi
ja veltoksi.
Hilma hengähti syvään. Veri nousi hohtavina pilkkuina hänen
kasvoilleen, mutta hän hillitsi suuttumuksensa ja sanoi vain:
-- Älähän nyt viitsi, Ester! Minä olen todella väsynyt nyt. Anna minun
olla rauhassa.
-- Mitä sinä sanot? En suinkaan minä sinun rauhaasi tässä vie! Sen minä
vain sanon, että voisit sinä hiukan pitää veljeäni kurissa. Näethän,
millä tavoin hän taas on juonut viime aikoina. Eilen illallakin tulla
kompuroi rappusissa niin, että naapurit sille nauroivat.
-- Olenhan minä puhunut, mutta ei hän ota sitä varteen.
-- Sitten olet sinä jotenkin myrkyttänyt hänen elämänsä. Hän on siksi
hieno mies, ettei tahdo valittaa, mutta kaikella on syynsä maailmassa,
niin tälläkin. Juoko minun mieheni, juoko? Tuskin nimeksi. Ja
minkätähden ei? Sen tähden, että minä olen hänelle aina ystävällinen ja
hyvä, palvelen ja hoitelen häntä niin, että elämä kotona on hänelle
aivan kuin paratiisia.
Hilma huokasi syvään jälleen.
-- Ei puhuta nyt tästä, sillä minä en jaksa toden totta. Minä olen
viime yönä nukkunut niin huonosti, että ajatukset eivät enää oikein
kulje päässäni. Puhutaan tästä joku toinen kerta, jos sitä
välttämättömästi tahdot.
-- Sinä kai luulet, että minä olen tullut tänne riitaa hakemaan? sanoi
Ester. -- Sitä en tee, minä olen mitä rauhallisin ihminen. Rauhallinen
ja hyväsydäminen. Ja minun sydämeni vuotaa verta, kun näen, miten
veljeni menee päivä päivältä yhä alaspäin.
-- Kuulehan, Ester, jätetään nyt jo tämä!
Ester tuli liikutetuksi; hän pyyhki kyyneleet silmistään.
-- Katsohan, en minä sinua syytä, vaikka siltä näyttää, sanoi hän. --
Mutta täytyyhän sinun ymmärtää, kuinka sisaren sydän kärsii, kun näkee
veljen menevän hunningolle ja kun ajattelee, että hän mahdollisesti
jonkun toisen naisen puolisona olisi toisenlainen.
Hilma katsoi kälyynsä pitkään, aivan suoraan ja rauhallisesti.
-- Olehan niin ystävällinen, Ester, ja mene nyt pois! Tämä koti on
minun kotini, ja tänne ei saa tulla kukaan soimaamaan minua
aviovaimona.
-- Mitä sinä sanot? ärähti Ester.
-- Ellet kuullut, niin sanon sen uudestaan.
-- Ei tarvitse, kyllä minä kuulin.
Ester keikautti niskojaan ja ovesta ulos mennessään sanoi:
-- Kyllä minä tämän vielä muistan!
-- Juuri sitä minä toivoisinkin! vastasi Hilma.
Kun ovi oli sulkeutunut, sai täydellinen väsymys Hilmassa vallan. Hän
painui kumaraan ja alkoi kiihkeästi itkeä. Mutta silloin pikku Mari,
joka leikki permannolla, nykäisi häntä hameesta. Hilma tunsi sen, otti
lapsen syliinsä, suuteli sitä kiihkeästi ja sanoi:
-- Äidin oma pikkuinen, äidin oma pikkuinen! Kun minä vain tietäisin,
millä tavalla osaisin elämän tehdä teille hyväksi.
Lapsensa hyväileminen rauhoitti häntä. Hän alkoi puhella sille ja
samalla hiljalleen siivota huonetta. Väsymys oli niin suuri, että
tuontuostakin täytyi istahtaa, mutta eihän ollut mitään kiirettä,
jaksoihan sitten jälleen jatkaa työtä.
Iltapäivällä raukeus lisääntyi niin, että hän päätti mennä saunaan
saadakseen voimia. Hän otti molemmat lapsensa mukaansa.
Sieltä palatessaan puoli kuuden tienoissa hän meni Ainon luo. Heti
sisälle päästyään hän istahti uupuneena tuolille oven pieleen ja alkoi
hiljaa itkeä.
-- Mikä sinun on? kysyi Aino sydämellisesti.
-- On kaikki niin mahdotonta. Minä en tiedä, millä tavalla elää ja
olla.
-- Mieli masentuu niin helposti, kun ruumis masentuu. Sinun pitäisi
varjella terveyttäsi, sillä jos sairastut, niin kuka silloin hoitaa
lapsiasi, joiden ainoa tuki ja turva sinä olet.
-- Niin, eihän kukaan heitä hoitaisi, ei kukaan.
-- Onko sinulla ollut mitään erikoista mielipahaa tänään?
-- Ei ole ollut. Ester siellä kyllä kävi tapansa mukaan jankuttamassa,
mutta minä pyysin häntä menemään ja siihen se loppui. Ei hän sen
koommin ole koko päivänä käynyt meillä.
-- Parasta olisi, kun ei kävisikään. Älä välitä hänen sanoistaan
mitään, vaan ajattele aina lapsiasi, niin on mieli hyvä ja voimakas.
-- Niin, jumalan kiitos, että minulla on lapset, kuinka tässä muuten
jaksaisikaan?
Vähän ajan päästä hän läksi kotiaan mieli rauhoittuneena ja virkeänä.
Hänen tultuaan kotipihalle astui Ester häntä kohden erään
työmiehenvaimon, Heta Heimosen kanssa, jota Hilma ei koskaan ollut
voinut sietää hänen tavattoman riidanhalunsa tähden. Hilma aikoi
sivuuttaa heidät, mutta Ester sanoi:
-- Tiedätkö, missä Hetan ruskeaksi maalattu pärekori on!
-- En minä tiedä, vastasi Hilma. -- Onko sellainen hukkunut?
-- Se oli vinnin rappusilla vielä tänään, mutta nyt on se poissa, sanoi
Heta ja katsoi Hilmaa terävästi. -- Joku on sen ottanut.
-- Kukahan tuollaisen olisi ottanut, sanoi Hilma.
-- On eräs, jonka me hyvin tunnemme, sanoi Ester.
-- Kysykää sitten häneltä.
-- Sitä me juuri teemmekin.
Hilma aivan sävähti.
-- Mitä? sanoi hän. -- Ette kai luule minun varastaneen?
-- Juuri sitä me luulemme ja olemme siitä aivan varmojakin, sanoi
Ester.
-- Että sinä voit panna minun niskoilleni mitä tahansa, sanoi Hilma,
sen kyllä tiesin. -- Mutta en olisi luullut sinun sentään kehtaavan
minua varkaaksi syyttää.
-- Sitä syytetään, joka sellainen on.
Heta astui aivan Hilman eteen ja sanoi:
-- Kyllä me sinut jo tunnemme. Tässä sinä olet ollut kuin mikäkin hieno
rouva, et ole kunniallisten ihmisten kanssa edes puhunutkaan. Luulin
sitä ensin arvontunnoksi. Mikä arvon tunto! Häpeän tunto se on, kun
tietää, että on haluja ottaa toisen omaa.
-- Todistakaa se, jos voitte! sanoi Hilma kiivaasti.
-- Kyllä me sen todistammekin, ja kohta sinä tulet raastupaan ja
silloin saadaan nähdä, kuka tässä vapaalla jalalla kulkee. Minä olen
tarkastanut vinnin ja nähnyt, että kori on sinun avovinnilläsi. Niin
juuri, senkin tekopyhä!
Hilma tarttui sydänalaansa, niin kovasti koski syytös, mutta sitten hän
kohotti päänsä ja lausui:
-- Jos se sieltä on löydetty, niin sen on sinne vienyt joku muu kuin
minä, sillä minä en ole vinnillä käynyt koko päivänä.
-- Kyllä siitä raastuvassa otetaan selko, kun sinne ensin tullaan,
sanoi Heta.
-- Ja tuollaiseen naiseen pitikin minun veljeni joutua, tuollaiseen,
joka varastaa!
Hihna ei sanonut enää mitään, häntä alkoi pyörryttää, hän hoiperteli
portaille ja pääsi sisään. Siellä hän vaipui heti pitkäkseen vuoteelle.
Pikku Mari itki, mutta Kerttu otti sen huostaansa ja alkoi sen kanssa
leikkiä.
Hilma makasi kalpeana, silmät ummessa.
Siis tämäkin vielä! Varkaudesta syytetty! Mitä hän oli tehnyt, että
hänen päälleen kasattiin tällainen taakka?
Kaikki tuntui jälleen niin perin toivottomalta. Hän nousi vaivaloisesti
istualleen, kutsui lapset luokseen. Näille hän puheli:
-- Nyt ne syyttävät minua varkaaksi, lapset.
-- Sekö paha täti pihalla? kysyi Kerttu.
-- Hän ja Ester täti. Niin, he syyttävät minua. Ja millä minä todistan,
että olen syytön, kun joku on vienyt korin meidän vinnille? Millä minä
sen todistan? Ja sitten tulee vankeus, ja te jäätte aivan yksinänne!
Hän otti molemmin käsin päästään kiinni ja heilutti ruumistaan.
-- Voi, voi, miksi minua näin kiusataan? Miksi minua kiusataan, kun en
ole mitään pahaa tehnyt? Jättäisivät jo rauhaan.
Näin hän vaikeroi siihen asti, kun kuuli miehensä tulevan kotia. Tämä
ei ollut niin humalassa kuin tavallisesti.
-- Iltaa, sanoi hän tullessaan.
-- Iltaa, vastasi Hilma.
-- Onko sinulla jotain suuhun pantavaa?
Hilma ei vastannut mitään, meni kaapille ja etsi sieltä kylmää ruokaa
miehelleen.
-- Etkö sinäkin syö? kysyi Oskari.
-- En.
-- Mikä sinua vaivaa, kun olet noin totisen näköinen?
-- Ei mikään.
Oskari alkoi leikkiä lasten kanssa, ja Hilma vaipui uudelleen
ajatuksiinsa. Jos miehensä kyseli häneltä jotain, niin hän vastasi
aivan lyhyesti. Viimein mies väsyi kyselemään ja meni levolle.
Lapset jo nukkuivat, kun Hilma yhä istui liikkumattomana. Hän mietti
miettimistään pääsemättä selville siitä, mitä hänen tulisi tehdä.
Turvatako mieheensä? Tuskin tuo viitsisi häntä ruveta puolustamaan omaa
sisartaan vastaan. Yksin hän sai kaiken kestää.
Hän sammutti viimein valon ja meni levolle. Mutta uni ei tullut. Koko
yön hän valvoi ja yhä uudelleen mietti, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän nousi aivan riutuneena aamulla kello seitsemän tienoissa ja alkoi
keittää kahvia miehelleen. Tämä nousi, pukeutui, kysäisi jotain, sai
lyhyet vastaukset ja meni työhönsä.
Hilma seisoi liikkumattomana kauan aikaa katsellen nukkuvia lapsiaan.
-- Jos menisin lasten kanssa maalle kotiin, sanoi hän aivan äänen. --
Mutta eiväthän ne sinne ota minua. Ja mitä hyötyä olisikaan
sinnemenosta, haettaisiin vielä oikeuteen sieltäkin, ja sitten koko
häpeä tulisi aivan julkiseksi. Äidillekin se olisi kova isku. Ei siis
sinne, mutta minne? Minne minä menen?
Hänen mietteensä katkaisi Esterin tulo. Tämä jäi ankaran näköisenä
seisomaan oven pieleen suljettuaan ensin oven.
-- Mitä sinä tänne vielä tulet? sanoi Hilma.
-- Minä tulin vain kysymään, vieläkö pysyt väitteessäsi, ettet ole
ottanut sitä koria?
-- Minä en ole sitä ottanut, johan minä sen eilen sanoin.
-- Mutta kun se oli sinun vinnilläsi.
-- Johan minä sanoin, etten minä ole sitä ottanut.
Ester sanoi kylmästi:
-- Älä sinä yhtään tuolla tavalla huuda. Minä en ole mikään sellainen
ihminen, jolle saa noin huutaa. Minä tulen sinun luoksesi aivan
oikeassa asiassa.
-- Mene nyt jo pois, mene nyt jo pois! Minä en kestä tätä.
Hilma huitoi käsillään epätoivoisesti saadakseen Esteri menemään.
-- Jos sinä vaan tunnustat, että olet korin ottanut, niin saa asia
jäädä sikseen. Kyllä minä Hetasta vastaan. Tunnustatko?
-- Minä en tunnusta, minä en tunnusta! Minä en voi tunnustaa sellaista,
mitä en ole tehnyt. Minä en koskaan ole pienintäkään varastanut.
Ester nauroi.
-- Vai et ole. Merkillistä, kuinka sinun muistisi nyt on huono. Kerran
olet kuitenkin minulle maininnut, että olet ottanut yhtä ja toista
pikkuista.
-- Minä en ole mitään sellaista maininnut. Joku toinen on sen voinut
tehdä, minä en.
-- Syytätkö sinä minua valehtelijaksi vasten kasvoja! Etkö sinä tiedä,
että olet tekemisissä sivistyneen ihmisen kanssa, jota ei saa syyttää
tuolla tavalla?
-- Jätä nyt jo, jätä herran nimessä, minä en kestä tätä enää. Mene
pois, mene pois.
Hilma alkoi kimakasti huutaa, ja Ester katsoi viisaimmaksi kadota.
Lapset olivat heränneet ja alkoivat itkeä, mutta Hilma sai ne
viihdytetyksi. Hän vapisi kovasti ja hengitys kävi läähättäen. Kylmä
hiki valui hänen otsaltaan, niin että hänen täytyi tavantakaa pyyhkiä
sitä esiliinallaan.
Vähitellen vapistus lakkasi, mutta päätä alkoi sensijaan kivistää
hirveästi. Hän koetti juoda kahvia virkistyäkseen, mutta kurkku oli
kuin tukossa, niin että hänen täytyi jättää kahvi juomatta.
Hän koetti siivota huonetta, pani kokoon miehensä vuoteen ja omansa.
Hän kulki kuin unessa ja toimitti tehtävänsä koneellisesti. Sitten hän
läksi pesutupaan pihan toiselle puolelle huuhtomaan muutamia lastensa
vaatteita. Pihalle päästyään hän kohtasi kälynsä, joka juuri palasi
torilta.
-- No, joko olet asiaa miettinyt? kysyi Ester.
-- Anna minun olla, sanoi Hilma. -- Minä en jaksa enää.
-- Kyllä minä annan sinun olla, sillä ethän sinä mahda mitään sille,
että sinulla on sellainen varastamisen tauti.
Hilma pudotti vaatteet kädestään.
-- Älä anna vaatteitten siinä pihalla likaantua, vaan ota ne ylös,
sanoi Ester. -- Kuinka sinä olet noin huolimaton! Tavantakaa näkee
sinusta, ettei sinulla ole ollenkaan niitä hyviä puolia, joita olet
tahtonut näyttää. Mutta en minä sinua tuomitse ja kyllä minä sinulle
annan kaikki anteeksi, sillä ethän sinä sille mitään mahda, että
sinulla on sellainen tauti.
-- Anna minun olla rauhassa, valitti Hilma.
-- Niinhän minä olen luvannutkin, jatkoi Ester. -- Ja kohta saat olla
oikein hyvässä rauhassa, kun joudut linnaan.
-- Minä olen sanonut, etten ole ottanut tuota koria enkä mitään
muutakaan. Mutta minä tiedän, että monet, jotka syyttävät toisia, ovat
itse tehneet sellaista, vaikka toiset eivät ole siitä mitään puhuneet.
-- Nyt sinä jo pidät suusi kiinni! Vai sinä tässä vielä hypit nenälle!
Sen minä sanon, että niin minä laitan, että veljeni vielä ottaa eron
tuollaisesta naisesta, josta kulkee sellaisia rumia juttuja. Sen minä
laitan, sen saat nähdä!
Hilma horjahti. Hän ei tiennyt minne meni. Hän kulki vaivalloisesti
eteenpäin ja saapui kotiaan.
Huoneeseen päästyään hän muisti, että Ester asui aivan vieressä, ja kun
hän ei enää tahtonut tavata häntä, otti hän avaimen ovesta ulkopuolelta
pois.
-- Oskarikin jättää minut! Minä tiedän, että hän jättää minut! Ja minne
minä joudun lasten kanssa silloin?
Hän tuijotti eteensä, ja suu liikkui koneellisesti, vaikka sanoja ei
tullutkaan.
-- Minä en jaksa enää. Minä en tahdo elää. Minä tahdon mennä pois.
Ajatus tuli häneen aivan äkkiä, tuli kuin salama ja tuntui aivan
luonnolliselta. Mutta juuri kun hän aikoi etsiä keinoa surmatakseen
itsensä, muisti hän lapsensa.
-- Minne ne jäävät, jos minä menen pois? Esterin huostaan, joka opettaa
minua vihaamaan! Ei, minä en tahdo jättää lapsia tänne. Minä tahdon
ottaa ne mukaani. Siellä on sitten hyvä olla.
Hän astui raskaasti, aivan kuin unessa, kyökkipöydän luo, otti
laatikosta puukon ja meni Kertun luo, joka makasi omassa
pikkuvuoteessaan selällään.
Voimakkaalla vedolla Hilma kiskasi syvän haavan hänen kurkkuunsa. Lapsi
ei päästänyt ääntäkään, kädet vain hiukan värisivät ja suu aukeni. Veri
purskui korkealle ja punasi puhtaan lakanan.
-- Ja nyt Mari! sanoi Hilma.
Mari nukkui sohvalla, kasvot seinään päin. Hilda vetäisi puukolla tytön
kurkkuun. Lapsi kääntyi kokonaan huoneeseen päin, sävähteli hetkisen,
mutta ei päästänyt ääntäkään.
-- Ja nyt on minun vuoroni!
Hilma meni pöydän ääreen, otti peilin ja veti kurkkuunsa haavan. Hän ei
tuntenut vetäessään mitään kipua, oli vain kuin olisi koskettanut
johonkin vieraaseen. Veri tulvi hänen kaulastaan ja valui röijylle.
Hilma heitti puukon menemään, hoiperteli keskipermannolle ja laskeutui
pitkäkseen odottamaan kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja tunsi, miten veri
valui lämpöisenä hänen kaulastaan. Tuntui niin hyvältä ja suloiselta.
Hän makasi ja kuuli, kuinka kello löi yksitoista, löi hiljaa ja tuttuun
tapaansa.
Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tullutkaan. Hän nousi, otti
tyynyn vuoteestaan ja toi sen päänalusekseen ja laskeutui uudelleen
pitkäkseen.
Hän eroitti kellon hiljaisen naksutuksen. Kadulta kuului ajoneuvojen
kolinaa, etäältä raitiotievaunun kellon ääni, joskus huutojakin.
Verta ei enää vuotanut yhtä paljon kuin alussa. Hilma ei tahtonut jäädä
elämään. Hän nousi jonkun ajan kuluttua ja katseli pitkin huonetta
etsien puukkoa, mutta sitä ei näkynyt missään. Silloin hän otti
astiapöydältä puunuijan ja koetti tunkea sen varsipäätä haavaan. Verta
alkoi jälleen vuotaa runsaammin, ja hän odotti kuolemaa.
Kautta koko ruumiin alkoi tuntua vilun väre. Hän siirtyi hiukan
lähemmäksi vuodettaan, veti sieltä peitteen ja verhosi sillä itsensä.
Ja yhä vain kello hiljaa naksutti. Se löi puoli kaksitoista, puoli
yksi, ja viimein yksi.
Hilmasta tuntui kaikki niin rauhalliselta, niin ihmeen rauhalliselta.
Ruumiissa oli omituinen helppouden tunne ja pää tuntui viileältä. Verta
vuoti haavasta enää vain vähän, mutta vaatteet olivat aivan tahritut.
Hän nousi ja astui lastensa luokse. Tekonsa koko kamaluus selvisi
hänelle. Hän laskeutui polvilleen Kertun vuoteen ääreen, tarttui lapsen
käteen suuteli sitä ja sopersi:
-- Anna anteeksi äidille, anna anteeksi!
Sitten hän nousi ja suuteli lastaan, suuteli tämän kylmiä huulia.
Hän meni Marin luo ja suudeltuaan sitä siveli sen kylmiä poskia.
-- Voi voi, kuinka sinun on kylmä. Annahan, kun äiti peittää!
Hän kokoili vaatteita lapsensa suojaksi.
-- Ja nyt minun täytyy mennä pois täältä. Niin, minun täytyy mennä!
Hän kosketti verestä tahmeata röijyään.
-- Mutta mitä ne sanovat, kun minä olen näin verissäni?
Hän pesi kasvonsa ja kätensä, otti puhtaan röijyn ja muutti toisen