Äidit: Romaani kansannaisista - 2

neljäkymmentä markkaa, ja sillä on sitten maksettava huoneen vuokra,
meidän kaikkien ruoka ja kaikki talousmenot. Eihän se riitä mihinkään.
-- Olisit tarvitessasi pyytänyt sieltä meiltä apua, sanoi Mari. --
Eiköhän tuota olisi riittänyt.
-- Mitä minä sieltä tulen pyytämään, sanoi Hilma. -- Kun kerran Oskari
ansaitsee hyvin, ei minun sovi muualta ottaa mitään. Olen kyllä
koettanut tässä ansaita väliin jotain. Olen pessyt ja silittänyt. Mutta
silläkin saa niin vähän. Ja sitten nuo lapset! Enhän voi aivan hoidotta
jättää noita raukkojakaan, täytyyhän minun olla heidänkin kanssaan.
Enkä minä nyt enää oikein jaksaisikaan. Väärinhän on puhua miehestään
pahaa, mutta kyllä se niin on, että minä en jaksa enää yksinäni kantaa
kaikkea.
-- Niin, puhu, lapseni, puhu, se keventää sydäntä.
-- Se Oskari alkoi siihen aikaan juoda, kun alkoi se suuri kirjaltajien
lakko. Oli sekin aikaa! Minä olin juuri vähää ennen synnyttänyt Kertun.
Kun ei Oskari silloin ansainnut mitään, niin minä kävin työssä.
Lakkokassasta annettiin kahdeksantoista markkaa viikossa avustusta.
Mutta Oskari joi aina ne rahat ja vuokra jäi ihan maksamatta. Kerttua
hän ei hoitanut, niinkuin olisin tahtonut, vaan jätti lapsen aivan
yksinään asuntoon. Oli se silloin hirveätä olla vieraassa paikassa
työssä ja aina yhtäpäätä muistaa, että kotona lapsi huutaa yksinään,
ehkä loukkaa itsensä, eikä ole ketään joka sitä auttaisi. Oikein
siunasi taivasta joka kerta, kun kotia tuli ja sai sen nostaa syliinsä.
Ei Mari osannut sanoa tähän mitään. Molemmat naiset olivat hetkisen
vaiti, ja Hilma hoiteli sylissään olevaa lasta.
-- Teillä ei ole muuta kuin tämä yksi huone? kysyi Mari.
-- Ei ole nyt enää, vastasi Hilma. -- On pitänyt säästää vuokrassa.
Kyllähän meillä ennen oli kaksikin huonetta ja minä pidin silloin
asukkaita siinä toisessa. Se kannatti hyvin, sillä niiltä sai siksi
paljon, että itse asui melkein ilmaiseksi. Mutta Oskari tuli
mustasukkaiseksi eräälle nuorelle miehelle, joka oli minulle
ystävällinen. Enhän minä sille koskaan mitään valittanut, sillä en minä
vieraille käy surujani selittelemään, mutta taisi tuo huomata jotain,
koska oli niin hyvä minulle. Ja siitä syntyi sitten pahoja puheita ja
riitoja, ja minä jätin asukkaitten pidon.
Puna oli noussut Marin poskille. Hilman tyynesti lausumat sanat olivat
herättäneet hänessä aivan selvän tietoisuuden siitä, että tyttärensä
elämässä oli vaikeuksia enemmän kuin tämä jaksoikaan kantaa. Ja nyt hän
aivan selvästi tajusi, että tyttärensä todellakin oli aivan yksin ja
että hän oli äitiään kaivannut, saadakseen edes jollekulle purkaa
sydäntään. Kuinka hyvin hän tunsikaan tuon ylpeyden, joka estää ihmistä
ilmaisemasta onnettomuuttaan sivullisille. Eihän hänkään nuorempana
ollut sitä näyttänyt, ei ilmaissut, kuinka häneen koski Kallen
juopottelu, vaan oli aina koettanut sitä salata naapureilta.
-- Etkö ole miehellesi koettanut selittää, ettei hänen sovi sillä
tavalla menetellä? kysyi Mari.
-- Olenhan minä kyllä. Mutta kun Oskari silloin aina pahastuu ja
loukkaantuu kovin, niin en minä ole sitten enää tahtonut. Ellei hän
itse sitä ymmärrä, niin turhaahan on sitä hänelle tyrkyttää.
-- Mutta sitä minä en voi ymmärtää, kuinka sinulla on ollut näin
huonoa. Saithan sinä kotoa vähän rahojakin.
Hilma punastui.
-- Sinunhan ne olivat.
-- Niin, olivathan ne minun. Mutta kun Oskari joutui maksamaan toisen
puolesta ja kun minä niin luotin häneen, niin annoin rahat hänen
huostaansa. Ja onhan siitä jo niin monta vuottakin. Ja ne menivät jo
ensimäisenä. Ostettiin huonekaluja. Ja olihan niitä menoja.
Mari huomasi tämän asian kovasti hävettävän Hilmaa eikä senvuoksi
kysellyt siitä sen enempää.
Huoneen ovi aukeni, ja sisään astui Hilman ikäinen nainen. Hän oli
hiukan liian koreasti puettu ja hänen käytöksessään oli jotain liian
varmaa ja vaativaa.
-- Kas, sinulla onkin vieraita, sanoi tulija.
-- Astu sisään vain, sanoi Hilma. -- Ei täällä ole vieraita. Äitihän se
on.
Tulija astui tervehtimään Maria.
-- Vai Hilman äiti. Hauskaa tutustua. Emäntä ei taida tietää, kuka minä
olen. Minä olen Oskarin sisar Ester Blomberg. Asun tässä aivan
vieressä. Mieheni on kirjaltaja niinkuin Oskarikin.
Mari ei sanonut mitään, hän vain nousi puoliksi kätellessään Esteriä.
-- Vai on emäntä tullut tytärtään katsomaan. On se Hilmalle hauskaa,
kun sukulaisia tulee. Hilma onkin vähän ylpeänpuoleinen, niin ettei
tahdo seurustella kaikkien kanssa. Minä täällä kyllä joka aamu käyn
katsomassa lapsia. Kun ei ole omia, niin tahtoo edes veljensä lapsia
katsella. Ja pitäähän varjella, ettei niille tapahdu mitään pahaa.
Mari huomasi, kuinka tämä lause koski Hilmaan. Kun Hilma ei mitään
vastannut, niin hän sanoi aivan tyynesti:
-- Eiköhän oma äiti aina varjele lastaan parhaimpansa mukaan.
Ester pääsi oikein vauhtiin.
-- Voi, hyvä emäntä, ette te tunne, huomaan minä, ollenkaan näitä
kaupungin naisia. Kyllä ne hoitavat lapsiaan niin huonosti, että
sivullisen on oikein paha katsella.
Ja hän alkoi kertoa kaikenlaista, mitä oli nähnyt, ja kuvaili, kuinka
hän aina silloin oli auttanut lapsia, ollut niille hyvä ja koettanut
korvata sen hellyyden, mitä ne eivät äidiltään olleet saaneet.
Mari kuunteli, ja elävästi hän muisti kotoaan erään kanan, jolla ei
ollut omia poikasia, mutta joka kulki ja kokoili toisten kanojen
poikasia siipiensä alle.
Ester puheli koko ajan. Lopuksi hän sanoi hyvin mielellään haluavansa
jäädä keskustelemaan, mutta kun piti mennä torille, niin hänen täytyi
jättää miellyttävä seura. Lähtiessään hän vielä kiitti Maria hauskasta
seurasta.
Hänen mentyään kysyi Mari:
-- Mikä hepsankeikka tuokin oikeastaan on?
-- Hän käy täällä ihan joka päivä. Ja kun hän on Oskarin sisar, niin en
minä voi häntä poiskaan ajaa. Kyllä kai minä hänen kanssaan voisin
sopia, ellei hän myötäänsä pyrkisi huomauttamaan minulle, että olen
häntä paljoa alhaisemmalla sivistysasteella ja että hänen veljensä
oikeastaan olisi voinut naida jonkun muun, joka ei olisi maalainen.
Enhän minä täällä tulisi ollenkaan toimeen, ellei tässä naapuritalossa
asuisi Aino Penttilä. Hänen seurassaan minun on aina hyvä olla.
-- Ja mikä hänen miehensä on?
-- Kirjaltajahan sekin on, ja oikein kunnollinen mies. Kyllä Aino hänen
kanssaan on onnellinen, sen huomaa ihan kaikesta. Mies on hänelle
kerrassaan hyvä, ei juo, ei tuhlaa ja on kaikki joutoaikansa lasten
seurassa. Heillä on kolme lasta, kaikki niin terveitä ja iloisia
lapsia. Jumala on heitä suurella onnella siunannut.
-- Hänelle kai sinä olet aina vaikeina hetkinä voinut kertoa kaikesta?
-- Enhän minä voi vieraalle mitään sanoa. Kai Aino silti ymmärtää
kaiken, onhan hänellä silmät päässä, mutta en minä mene miestäni
alentamaan hänelle, en koskaan. Pitäähän vaimolla sen verran olla
ylpeyttä.
Molemmat olivat pitkän aikaa vaiti.
-- Lapsi parka, sanoi viimein Mari, -- kyllä sinulla on ollut vaikeat
ajat!
-- Ovathan ne, mutta eivätköhän nuo tuosta vielä parane, sillä tottakai
Oskari viimein tulee huomaamaan, ettei tämä elämä tällaisena voi käydä
laatuun. Enhän minä muuten jaksaisikaan elää, ellei sitä toivoa olisi
olemassa.
-- Ethän sinä, onneton lapsi, toki ole ajatellut päättää päiviäsi,
sanoi Mari hiljaa.
-- Eihän sitä voi millään estää, että toisinaan väsyykin ja tulee
ajatelleeksi poismenoa. Mutta silloin aina muistuvat mieleen lapset,
joiden tähden on jäätävä elämään. Eihän noiden raukkojen elämä olisi
muuta kuin suurinta surkeutta, ellei äitiä olisi olemassa. En minä
päiviäni päätä, en minä sitä tee.
Hän huokasi syvään ja pyhkäisi otsaansa.
-- Kamaliahan ne sellaiset ajatukset ovat, eikä niille pidä koskaan
antaa valtaa. Täytyy taistella niitä vastaan.
-- Käytkö sinä kirkossa? kysyi Mari.
-- Kävinhän minä alussa, mutta en ole nyt viime aikoina enää käynyt. Ei
voi pikku Mariakaan jättää yksinään. Ja jos sen vien kälylleni, saan
sitten kuulla kokonaisen viikon siitä, kuinka erinomaisella tavalla hän
on lasta hoitanut. Kun hänellä itsellään ei ole lapsia ollut, niin hän
ylpeilee jo siitäkin, että osaa pitää lapsen niin sylissään, ettei
siltä niskat taitu. Hyvähän kyllä olisi jossain käydä ja kuulla hyviä
sanoja, mutta ei ole tullut mennyksi.
-- Käy kirkossa, sanoi Mari. -- On sitä minullakin vaikeita hetkiä
elämässäni ollut, sillä onhan teitä sisaruksia niin monta kuollut, eikä
sellainen äidille ole suinkaan helppoa. Jumalan sanasta olen sentään
aina saanut ikäänkuin levon. Ja jos ei olekaan kirkkoon aina päässyt,
niin on sydämessä tuntunut rauhallisemmalta, kun on edes virren
hyräillyt.
Keskustelu taukosi joksikin aikaa.
-- Miten siellä kotona jaksetaan? kysyi Hilma.
-- Hyvinhän siellä jaksetaan. Alma on vielä vähän heikko sen lapsen
jälkeen, mutta on sentään jo työssä. Kun Esko vaan säästää häntä vähän,
niin kyllä kai hän voimistuu.
-- Ja mummu?
-- Hän on entisellään. Tuntuu melkein siltä, kun hän jollain tavoin
kasvaisi sisästäpäin suuremmaksi. Hän on viime aikoina ollut niinkuin
vanha kanto, josta odottamatta nousee voimakkaita vesoja. Kai sen laita
on niin, että hän sai miehensä kautta elämälleen väkevän alun ja oppi
näkemään kaikkea hiukan toisella tapaa, kuin mitä nyt nähdään
sanomalehtien kautta. Kun hän jotain sanoo, on siinä aivan kuin jotain
itsellekin tuttua, joka on saanut ikäänkuin selvän muodon.
-- Niin, onhan hän harvinaisen älykäs nainen.
-- Älykäs hän on ja ihmeellisen jäntevä ikäänsä katsoen. Toisinaan, kun
hänen silmänsä osuvat minuun ja tiedän hänen tarkastavan, kuinka minä
teen työtä, tuntuu ihan siltä, että täytyy ponnistaa viimeiseen asti,
jotta ei joutuisi häpeään, vaikka hän ei sanokaan mitään. Ja kyllä minä
uskon, jos tulisi eteen jotain kovaa ja vaikeata, jossa mummo näkisi
oikean reitin, mitä myöten on mentävä, niin siinä saisivat sekä Kalle
ja Esko, niin itsepäisiä kuin ovatkin, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Ei
se vanhus hellittäisi, ei vähällä.
Äidille ja tyttärelle tuli oikein hupaisa hetki, kun he yhdessä
puhelivat vanhasta Helenasta. Ja Marillekin aivan kuin kirkastui oma
äitinsä koko ihmeellisessä henkisessä kauneudessaan nyt, kun oli
hänestä loitolla ja sai rauhassa punnita hänen ominaisuuksiaan. Olihan
Mari monta anoppia nähnyt naapureittensa kodeissa ja tullut huomaamaan,
millaiseksi helvetiksi ne voivat elämän tehdä miniälleen. Onnellinen
hän oli ollut, hänellä oli äiti, joka oli vallan jättänyt käsistään
aivan vapaaehtoisesti tyttärelleen. Siksi kai talossa kaikki olikin
niin hyvin luonnistunut. Toinen oli auttanut toistaan kaikessa, missä
suinkin voi.
Hilma oli alkanut keskustellessa siistiä huoneessa. Mari tahtoi auttaa
häntä, mutta sitä ei Hilma millään tavalla sallinut. Mari huomasi, että
tyttärensä hyvin huolellisesti kaiken järjesti ja siivosi. Mitään ei
hän tehnyt hätiköiden tai pintapuolisesti, vaan kaiken täydellä
tarkkuudella. Vasta nyt Mari tuli katselleeksi huonetta. Olihan se
maalaisen silmissä jokseenkin hieno, mutta saattoi huomata, että kaiken
kauneutta lisäsi tavattoman suuri siisteys.
Kesken tätä astui huoneeseen hyvin rehevä ja iloinen nainen. Hilman
kasvot kirkastuivat.
-- Äiti, sanoi hän, tässä se Aino on, josta minä puhuin.
-- Vai on äitisi täällä, sanoi tulija ja riensi sydämellisesti
kättelemään vierasta.
Mariin vaikutti hyvin miellyttävästi se, että tämä nainen
tervehtiessään häntä, vanhanpuoleista ihmistä, niiasi eikä ainoastaan
kumartanut, niinkuin Ester oli tehnyt. Tämä pieni seikka heti sai Marin
sydämen kääntymään tulijan puoleen, ja kaunis hymy kirkasti hänen
kasvonsa.
-- Ellei rouva olisi tullut tänne, niin kyllä kai minä olisin pyytänyt
Hilmaa tuomaan minut teitä katsomaan, sanoi Mari. -- Hilma tässä on
ylistänyt teitä. Kuulutte olevan niin hyvä äiti ja vaimo.
Aino nauroi kirkkaasti ja vastasi;
-- Hätäkös on olla hyvä äiti ja vaimo, kun lapset ovat terveitä ja minä
olen mieheeni niin ihastunut, että olen aivan kuin vasta kihloihin
mennyt. Helppohan on olla hyvä, kun saa hyvän miehen.
Hän pyörähti oven suuhun, jonne oli laskenut torilaukkunsa.
-- Tulen juuri torilta ja ostin sieltä kimpun vihannoivia koivunoksia.
Annan siitä sinulle, Hilma, puolet. Pitäähän sitä jotain olla, kun äiti
taloon tulee.
-- Kuinka hyvä sinä, Aino, olet, sanoi Hilma,
-- Ei puhuta sellaisesta, sanoi Aino.
Hän otti kimpusta oksia ja ojensi ne Hilmalle, joka ne pani kaapilla
olevaan maljakkoon.
-- Tyttäreni sanoi, että te olette ainoa, jonka kanssa hän seurustelee,
sanoi Mari.
-- Niin, haukkuvathan ne Hilmaa ylpeäksi. Ehkä sen tähden, ettei hän
tahdo kuluttaa aikaansa kenen seurassa tahansa. Minä olen aivan
samanlainen. En minäkään viitsi kaikkia luonani pitää. Senvuoksi minä
Hilman seurassa olen. Hän katseli Hilmaa tarkkaavasti ja sanoi sitten:
-- Sinä et ole oikein terveen näköinen. Kasvosi ovat laihtuneet aivan
liian paljon.
-- Johan tässä tilassakin tulee sellaiseksi, vastasi Hilma.
-- Ei tule, jos hyvin varjelee itseään. Sinun täytyy pitää voimasi
ylhäällä, sillä kuka muuten lapsia hoitaa. Ja jos heikonnut liikaa,
niin synnytyskin käy vaikeaksi. Ja voi saada vaikka mitä sen jälkeen.
Hän kääntyi Marin puoleen ja alkoi iloisesti puhella, peitelläkseen
sitä, että sanansa olivat nostattaneet Hilman silmiin kyyneliä.
-- Kun minä viime kertaa olin äidiksi tulemassa, niin mieheni oli ihan
hassuna varovaisuudessaan. Minä olen varma, että hän olisi pannut minut
lasikaappiin, jos olisi saanut. Ja kun minä iltaisin ompelin lapselle
vaatteita, niin hän istui vieressäni ja luki minulle romaaneja ääneen.
Kun oikein hellä kohta tuli, niin me hupsut itkimme yhdessä, ja silloin
olimme niin kovasti onnellisia. Ja kun viimeisinä aikoina en voinut
enää kaikkea tehdä, mitä olisi pitänyt, varsinkaan en jaksanut pestä
lattioita, niin eikös tuo tehnyt sitä, oli punainen kuin krapu ja
hankasi niin kuin vuoden liat olisivat olleet lattiassa. Minä nauroin
sille niin, että oli oikein hyvä olla. Tai eihän siinä oikein hyvä
ollut, sillä se joudutti synnytystä ja saatiin pitää sellaista
kiirettä, että oikein vieläkin ihmettelen.
-- Mahdatte te olla onnellinen, sanoi Mari.
-- Eiköhän ihminen aina ole onnellinen, olen minä tullut ajatelleeksi.
Eihän sitä vastoinkäymistä ole, jota ei voisi voittaa, jos vain
rohkeasti menee sitä vastaan. Minä uskon, että ihmisen masentaa se,
minkä hän itse laittaa lisää onnettomuuteen.
-- Mutta voihan ihminen sentään lopen väsyäkin, sanoi Mari.
-- Niin, se kai voi ihmisen kaataa, sanoi Aino. -- Kun tulee ikävyyksiä
juuri siihen aikaan, kun on ruumiillisesti aivan uupunut. Nainen voi
helposti joutua siihen tilaan, ja silloin hän voi tehdä vaikka mitä.
Oletteko lukeneet taas eräästä lapsenmurhasta, joka on tämän päivän
lehdessä.
-- En, sanoi Hilma. -- Meille ei tule lehteä, enkä ole kälyltäni vielä
tänään lainannut.
-- On se kamalaa, kun äiti surmaa lapsensa, jatkoi Aino. -- Tässä oli
mies pidellyt vaimoaan pahoin, ja silloin tämä meni ja heitti
rintalapsensa veteen ja hyppäsi itse jälestä.
-- Pelastettiinko ne? kysyi Mari ristien kätensä.
-- Äiti kyllä, mutta lapsi hukkui.
-- Onneton äiti, sanoi Hilma. -- Kuinka äiti voi surmata lapsensa! Eikö
hän silloin sitä rakasta?
-- Ehkä sen tähden juuri, että hän sitä rakastaa, sanoi Mari hiljaa.
-- Niin, samoin minäkin ajattelen kuin emäntä, sanoi Aino. -- Tahtoo
pelastaa lapsensa kurjuudesta.
-- Ja minkä rangaistuksen tuo äiti saa teostaan? kysyi Hilma.
-- Kuritushuonettahan siitä tulee aina, sanoi Aino. -- Mutta ei se
minun mielestäni ole oikein, sillä jos äiti sellaista tekee, niin on
varmasti teon takana muita henkilöitä, jotka ovat paljoa syyllisempiä.
Niiden pitäisi tulla rangaistuksen alaisiksi. Minä olen tästä asiasta
monta kertaa puhunut mieheni kanssa. Ja hänkin sanoo, että jos nainen
tulee hulluksi, sillä hulluutta lapsensa tappaminen on, niin siihen on
mies aina jollain tavalla syyllinen. Ei ole ainakaan koettanut olla
vaimolleen hyvä. Eihän sitä nainen paljoakaan pyydä, jos mies vain
silloin tällöin sanoo hyvän sanan. Kyllä silloin kestää vaikka mitä.
-- Niin kestääkin, sanoi Hilma varmasti. Syntyi hetkisen vaitiolo,
jonka Hilma katkaisi lausumalla:
-- Jäät kai tänne vielä siksi aikaa, että ennätän keittää kahvia?
-- Jään, jos minä saan keittää ja omista aineistani ja sitten tarjota
äidillesi ja sinulle sen ohella, vastasi Aino.
-- En minä sitä salli, vastasi Hilma.
Leikillisen uhkaavasti sanoi silloin Aino:
-- Ellet suostu minun tahtooni niin menen pois. Sinun on nyt valittava
ja valittava pian.
-- Kylläpä sinä komennat!
-- Täytyy joskus sitäkin yrittää, kun en miehelleni henno sanoa yhtä
pahaa sanaa ja kuitenkin olen jo lapsesta asti ollut kova käskemään.
-- En minä oikein tahtoisi suostua sellaiseen, että toinen henkilö
minun äidilleni kahvit laittaa minun asunnossani. Kyllä sellainen
koskee kunniaan.
-- Anna koskea, sanoi Aino nauraen. -- Minä keitän. Tappele sitten
minun kanssani, jos uskallat tulla.
Ja hän teki muutamia painiliikkeitä, joille Mari sydämestään nauroi.
Pian oli Aino kahvinkeiton touhussa otettuaan ainekset torilaukustaan.
Mari kysyi:
-- Mistä te olette saanut sellaisen ihmeellisen miehen omaksenne?
-- Olen kopannut järkeni perusteella, vastasi Aino.
-- Ettekö siis häntä rakastanutkaan silloin, kun hänet valitsitte?
-- En silloin vielä, mutta sitä hullummin jälkeenpäin. Minä kerron
tässä emännälle koko jutun. Minä olin ennen palvelijattarena ja jouduin
erään hyvin viisaan vanhan neidin luo. Kun tämä huomasi, että miehet
alkoivat minua katsella, niin hän puhui kerran asioista ihan suoraan
minulle. Silloin vasta minä sainkin kaiken selville. Hän sanoi, että
naisen tulee tarkkaan tietää, onko hän itse sovelias tulemaan äidiksi,
sillä kaikkien ei pidä sitä tahtoa. Hän puhui siitä, että on maailmassa
olemassa perinnöllisyyslaki, jonka mukaan vanhempien ominaisuudet
siirtyvät lapsiin.
-- Se on kai sitä samaa kuin sanassa sanotaan isien pahoista töistä,
lausui Mari.
-- Varmasti se on samaa, sanoi Aino. -- Hän sitten selitti kaikki
oikein tarkoin, ja minä aloin asiaa miettiä. Ja kyllä minä uskoin, että
hän oli oikeassa. Minä tiesin, että silloin kun nainen tahtoo rakastua,
niin hän rakastuu ensimäiseen, joka sattuu hänen tielleen. Minä koetin
sitä estää ja aloin ottaa hiukan selkoa ihailijoistani. Ne saivat
kaikki lähtöpassit, sillä jokaisella oli joko itsessään tai suvussaan
vikoja. Mutta sitten tuli tämä minun Eemelini näkyviin. Kyllähän minä
tiesin, ettei omassa suvussani ollut mitään haittaa ja että siis itse
puolestani olin kelvollinen tulemaan vaikka millaisen lapsilauman
äidiksi, mutta Eemeli oli ainoa, minkä silloin tiesin yhtä hyväksi.
Onhan niitä kauniimpiakin miehiä, sen minä kyllä aina myönnän, mutta
tuskin kunnollisempaa. Ja minä aloin häntä jahdata. Niin, jahtia se
todellakin oli. Hän oli hiukan hiljainen, eikä uskaltanut lähestyä.
Minä siinä sain sitten hommata melkein kaiken yksinäni. Ja hyvästi minä
hommasinkin. Ja kun sitten kaikki oli selvillä, niin eikös tuo mies
sanonut, että hän oli aivan ensi hetkestä ollut minuun kovasti
pikiintynyt, mutta piti itseään niin huonona, ettei uskaltanut
lähestyä. Ja hyvin kaikki kävi, meillä on kolme lasta jo, ja jos
mieheni pääsee faktoriksi, niin sitte saa tulla lisää vaikka kuinka
paljon.
-- No, miksei ennen? kysyi Mari hymyillen..
-- Pitäähän ne lapset jaksaa elättääkin kunnollisesti, vastasi Aino. --
Ei lapsilaumassa paljous korvaa laatua.
Kaikki kolme purskahtivat nauruun. Yhdessä he joivat kahvia,
lavertelivat, ja Aino läksi viimein valmistamaan miehelleen aamiaista,
sitä ennen vaadittuaan, että Marin piti käydä hänenkin kotiaan
katsomassa.
-- Tuosta naisesta meidän mummu varmasti kovin pitäisi, sanoi Mari.
-- Hänestä täytyy jokaisen ehdottomasti pitää, lausui Hilma. -- Ellei
häntä olisi, niin vaikeaksi minunkin toisinaan tulisi täällä elää.


KOLMAS LUKU.

Aamiaisen aikaan tapasi Mari vävynsä, kirjaltaja Oskari Latvalan. Siitä
ajasta, jolloin Mari hänet oli viimeksi nähnyt, oli tämä paljon
muuttunut. Hän oli lihonut, kasvojen lihakset olivat tulleet hiukan
veltoiksi, ja silmissä oli jotain raukeaa ja sameata.
Nähdessään anoppinsa ei hän ollut erikoisen iloinen, mutta ei myös
millään tavoin osoittanut ynseyttä. Hän kyseli yhtä ja toista Marin
kodista, etupäässä, kaupunkilaisten tavan mukaan, maanviljelyksestä ja
karjasta ja millaista vuodentuloa odotettiin. Kyllähän Mari ymmärsi,
että näillä kysymyksillään Oskari koetti osoittaa ystävällisyyttään,
mutta kun hän tässä keskustelussa osoittautui jokseenkin
pintapuoliseksi, niin Mari olisi mielellään puhunut jostakin muusta.
Syötyään Oskari leikki vähän aikaa lasten kanssa ja oli heille hyvin
sydämellinen, lauloi ja tanssi Kertun kanssa. Pian hänen täytyi jälleen
kiiruhtaa työhönsä.
-- Ei hän mikään paha mies ole, sanoi Mari. -- Hänhän pitää lapsista.
-- Eihän Oskari paha ole koskaan ollutkaan, sanoi Hilma. -- Ja kyllä
kaikki voisi vielä tulla hyväksi, jos hän vain osaisi pysyä raittiina.
Ne väkijuomathan tässä kaiken pilaavat.
-- Etkö sinä voisi asettaa hänelle ankaraa vaatimusta?
-- Millä tavalla?
-- Sanomalla vaikkapa, että menet hänen luotaan pois.
-- Ja minne minä menisin? Kahden lapsen kanssa ja kolmas syntymässä!
-- Vaikka kotiin meille.
-- En minä sinne tule. Luuletteko, äiti, että isä ottaisi sinne vaimoa,
joka on jättänyt miehensä?
Mari oli hetkisen vaiti. Kuinka hyvin hän tunsi Kallen.
-- Kai sinä olet oikeassa. Ehkä hän ei ottaisi.
-- Ja millä minä elätän itseni ja nämä lapset? Ja sitäpaitsi, tulisiko
asia siitä paremmaksi? Oskari rupeaisi varmasti vielä enemmän juomaan,
ja sitten olisi kaikki aivan hukassa ja minä siihen syypää.
-- Mutta kyllä sinun pitää hänelle jotain sanoa. Onhan sinullakin
oikeus vaatia jotain mieheltäsi.
-- Tietysti minulla on, kyllä minä sen tiedän.
-- Puhu siis.
-- Minä en voi sitä tehdä.
-- Sitten puhun minä, sillä en kai minä anna tyttäreni kärsiä tällä
tavoin puutetta ja hätää, kun mies kerran hyvästi ansaitsee. Ja pitää
hänen ajatella lapsiaankin. Ellet sinä puhu, niin minä puhun.
-- Ei, ei, äiti, kyllä minä sitten mieluummin tänä iltana koetan puhua
hänen kanssaan. Ehkä hän ottaa ymmärtääkseen, kun oikein kauniisti
selitän.
Molemmat vaikenivat.
-- Kyllä meidän naisten elämä sentään on hyvin huonoa, huokasi Mari. --
Ei ne miehet tiedä, millaista se meidän olomme on.
-- Eiväthän nuo tiedä.
-- Ja jos selittää, niin ne eivät usko, sanovat sitä turhanpäiväiseksi
marisemiseksi.
-- Harva äiti kai on täysin onnellinen. Ennen minä luulin, että me
alempisäätyiset yksin saimme kärsiä, mutta tuleehan sitä kuulleeksi
yhtä ja toista palvelijoitten kautta,kun herrasväelle pyykkiä pesee. Ja
on sitä niidenkin joukossa kurjuutta paljon, vaikka sitä koetetaan
peittää. Niin kai se on, että jos mies on avioliitossaan onneton, niin
hän sen pian näyttää, mutta jos nainen, niin hän sen salaa. Ja nainen
kestää mitä tahansa, jotta lapsilla pysyisi koti edes jonkinmoisena.
-- Niin, lastensa tähdenhän äiti kai oikeastaan jaksaa elää. Tuskinpa
sitä mieheensä monikaan niin kiintynyt on, ettei elämästä menisi pois.
kun vain pääsisi, jos mies alkaa kyllästyttää.
-- Väsyyhän sitä elämäänsä toisinaan.
-- Niin, väsyyhän sitä.
-- Mutta kun on lapsia, niin kaikki on hyvin.
-- Niin onkin.
Oskari kävi päivällisellä ja meni pian jälleen työhönsä, sanoen, että
hänellä on ylimääräistä työtä.
Hänen mentyään sanoi Hilma:
-- Minä olen varma siitä, ettei hänellä ole mitään ylimääräistä työtä,
sillä tähän aikaan ei kirjapainoissa ole kiirettä. Hän menee taas
illalla kapakkaan, siinä hänen ylimääräinen työnsä on!
Hilma oli kiihtynyt ja käveli rauhattomana huoneessa.
-- Koetahan nyt hillitä itseäsi, hyvä lapsi, sanoi Mari. -- Eihän tuo
toki niin hävytön ole, että, kun anopin on saanut vieraakseen, menee
iltaansa kapakkaan viettämään.
-- Kyllä se mies viinan himossa tekee vaikka mitä, sen minä uskon.
Mari oli oikein iloinen, kun Ester tuli huoneeseen ja pyysi heitä hänen
puolelleen kahville. Hilma hillitsi ärtyisyytensä ja hermostumisensa,
ja he noudattivat kutsua.
-- Täällä on nyt vain tällaista, sanoi Ester näyttäen kädellään
huonetta, jonne he olivat tulleet. -- Eihän sitä nyt kirjaltajilla niin
kovin hienoa voi olla. Mutta sivistystä täällä kovasti harrastetaan,
sen emäntä näkee, kun katselee, kuinka paljon meillä on kirjoja. Tieto
on valtaa, niinkuin sanotaan.
Hänen täytyi selittää, kuinka paljon kirjat olivat tulleet maksamaan,
ja sitte hän ilmoitti jokaisen huonekalunkin hinnan ja milloin se oli
ostettu. Ja kun tämä tarkastus oli päättynyt ja oli istuttu kahvia
juomaan, niin Ester selitti kaikkien talon asukkaitten perhesuhteet.
Mari ei koskaan mielellään kuunnellut juoruja, ja vastenmielistä se
siis oli hänelle nytkin, mutta kun toinen oli päässyt hyvään vauhtiin,
niin eihän voinut vierasta ihmistä käskeä vaikenemaan. Hilma hoiteli
pikku Maria, jonka oli tuonut mukanaan, eikä ottanut keskusteluun osaa.
Tuntui tämä hänestäkin kovin vastenmieliseltä, sillä koko ajan
ajatteli, että Ester toisten kuullen tietysti panettelee häntäkin,
samoin kuin nyt muita.
Kaikeksi onneksi tuli uusia vieraita, joiden saavuttua Mari ja Hilma
saivat sopivan tilaisuuden poistua, selittäen, että Marille oli hiukan
näytettävä kaupunkiakin.
He läksivät kadulle, ja heti portista ulos päästyään kohtasivat Ainon.
Iloisesti hän tervehti molempia naisia ja vaati heitä heti paikalla
käymään luonansa. Hilma lupasi tulla, sanoi vain ensin menevänsä
noutamaan Kertun, joka oli pihalla toisten lasten kanssa leikkimässä.
Hänen mentyään Aino sanoi äkkiä Marille:
-- Olette, emäntä, tullut sopivaan aikaan tänne. Minä luulen, että
Hilman kodissa ei kaikki ole aivan hyvin.
-- Onhan siitä ollut hiukan puhetta, sanoi Mari vältellen.
-- En minä mitään tahdo tietää, sanoi Aino. -- Mutta kun minulla on
silmät päässä ja olen Hilman siksi kauan tuntenut, niin näenhän, että
vaikeuksia hänellä on. Sitäpaitsi tiedän mieheni kautta, joka on
Latvalan tovereita, että kirjaltajien piireissä on tunnettua, kuinka
vähän tuo mies perhettään avustaa. Ja ponnistelu kahden lapsen kanssa
ei siinä ole suinkaan helppoa. Teidän, emäntä, pitäisi sille miehelle
sanoa muutamia vakavia sanoja, niin kai tuo hiukan muuttaisi
käytöstään.
-- Eiköhän asia selviä, kun Hilmakin koettaa, sanoi Mari.
Aino huomasi, ettei Mari halunnut puhuttavan tästä asiasta, ja vaikeni
senvuoksi. Kohta saapui Hilma Kertun kanssa. Yhdessä he menivät Ainon
kotiin, joka oli aivan lähellä. Kerttu jätettiin Ainon lasten kanssa
leikkimään pihalle.
Kun oli päästy sisälle ja vähän aikaa keskusteltu kaikenlaisista
jokapäiväisistä asioista, sanoi Aino:
-- Kun täällä meillä on hiukan enemmän tilaa, kuin siellä Hilman luona,
niin eikö emäntä voisi olla meillä yötä?
-- Enhän minä nyt vierasten ihmisten luo voi tulla, sanoi Mari.
-- Minä niin mielelläni pitäisin, vakuutti Aino. -- Onhan täällä tilaa.
Kyökki on aivan vapaana öisin, kun lapset nukkuvat meidän kanssamme
täällä sisällä.
Mari tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi yötä Hilman luona samassa
huoneessa kuin tämä ja hänen miehensä, niin Hilma ei voisikaan alottaa
miehensä kanssa sitä keskustelua, josta oli ollut puhe. Mari siis
suostui jäämään sinne yöksi.
Aino tarjoili hedelmiä, Mari niitä söi, mutta Hilma säästi kaikki
lapsilleen. Kyllähän Aino vakuutti erikoisesti antavansa vielä
Kertullekin, mutta Hilma vastasi:
-- Ei minua sittenkään maita, kyllä minä säästän nämä Kertulle
huomiseksi.
Keskustelu ei enää ollut välitöntä niinkuin aamupäivällä. He tiesivät,
että jotain vakavaa oli tulossa Hilmalle, ja se painoi mielet lukkoon
ja esti ajatuksien vapaata ilmaisua.
Mari ja Hilma läksivät asuntoon odottamaan Oskarin paluuta.
Kello kuudelta hänen piti päästä työstään. Hän saapui vasta kahdeksan