Agricola - 1

AGRICOLA
Kirj.
Cornelius Tacitus

Suom. T:ri K. J. Hidén
Roomalaisen filologian dosentti


Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.


SISÄLLYS:
Alkulause.
Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.
Julius Agricolan elämä ja luonne:
Johdanto: 1-3 luvut.
Agricolan elämä Britannian maaherratoimeen saakka: 4-9 luvut.
Britannia ja sen valloitus: 10-17 luvut.
Agricola Britannian maaherrana: 18-38 luvut.
Agricolan paluu Roomaan ja kuolema: 39-45 luvut.
Loppulause: 45-46 luvut.


Alkulause.
Si quid novisti rectius istis,
Candidus imperti; si non, his utere mecum.
Horatius. Epist. I 6.
Tacituksen kyhäämä Agricolan elämäkerta jätetään täten ensi kerta
suomalaisessa asussa yleisölle. Samoin kuin vast'ikään julkaistu
Tacituksen Germanian suomennos, on Agricolankin käännös aikaisemmin
yliopistollisilla luennoilla esitetty.
Suomennoksessani olen tarkasti seurannut latinalaista tekstiä etupäässä
opiskelevain tarpeita silmällä pitäen; siksi käännöksen asu alkuteoksen
vaikeasti tulkittavan kielimuodon vuoksi kaikin paikoin ei ole tullut
niin tyydyttävä kuin olisin suonut. Melkein kaikkialla suomennokseni
perustuu Yliopettaja, T:ri _Hj. Appelqvistin_ julkaisemaan tekstiin
(Tacitus Germania och Agricola med förklaringar. Helsingfors 1899).
Kirjan alkuun on asetettu lyhyt esitys Tacituksen elämästä ja teoksista
sekä käännökseen liitetty jotkut tarpeelliset selitykset.
Helsingissä, syyskuulla 1904.
_K. J. Hidén_.


Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.

Vaikka Tacituksen kirjallinen merkitys aikaisin tunnustettiin, on
jälkimaailmalla perin vaillinaiset tiedot hänen elämänvaiheistaan. Emme
tunne hänen syntymävuottaan (siksi on oletettu v. 55 tai 56 j.Kr.),
emme hänen syntymäpaikkaansa emmekä hänen kuolinvuottaan, emme edes
varmuudella täydellisesti tiedä hänen nimeään. Eräs kirjailija
keisarivallan loppupuolella Apollinaris Sidonius mainitsee hänet
Gaius-etunimellä ja samoin jotkut muut, mutta hänen teostensa
vanhimpaan käsikirjoitukseen on nimi Publius merkitty ja sitä pidetään
nykyjään oikeana. Yleensä saamme tyytyä niihin varsin niukkoihin
tiedonantoihin, mitkä tavataan Tacituksen ja hänen läheisen ystävänsä
Plinius nuoremman kirjoitelmissa.
Kaikesta päättäen Tacitus kuului ylhäiseen ja arvossa pidettyyn sukuun.
Hänen isänsä oli luultavasti eräs roomalainen ritari Cornelius Tacitus,
jonka Plinius vanhempi kertoo olleen Belgica-maakunnan prokuraatorina.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan sai Tacitus huolellisen kasvatuksen.
Niinkuin sen ajan nuoret Roomalaiset tutki hän ahkerasti lakitiedettä,
filosofiaa ja puhetaitoa voidakseen sittemmin menestyksellä astua
valtion palvelukseen. Muiden muassa hän oman kertomuksensa mukaan
kuunteli Marcus Aperia ja Julius Secundusta, jotka siihen aikaan olivat
Rooman kuuluisimmat puhujat, ja nautti luultavasti myös Quintilianuksen
opetusta retoriikassa. Siten hän itse vähitellen tuli kuuluisaksi
asianajajaksi ja kokosi ympärilleen joukon oppilaita. Jotenkin nuorena
hän meni v. 78 j.Kr. naimisiin Cn. Julius Agricolan tyttären kanssa.
Valtiollisista toimistaan Tacitus kyllä itse puhuu, mutta niin
epäselvästi, että emme täydellä varmuudella saata tietää mitään niistä.
Otaksutaan että hän Vespasianuksen aikana tuli quaestoriksi ja sitten
Tituksen hallitessa joko aediliksi tai kansantribuniksi. Domitianus
teki hänet praetoriksi ja sen ohessa 15-mieskollegion (pappisveljistön)
jäseneksi. Sellaisena hän otti osaa siihen vuosisataisjuhlaan, jonka
keisari v. 88 toimeenpani. Vähää myöhemmin v. 90 jätti Tacitus Rooman
ja palasi vasta appensa Agricolan kuoltua v. 93. Sinä aikana hän oli
jossakin toimessa, mutta emme tiedä missä.
Roomaan palattuaan Tacitus yleensä pysyttäytyi syrjässä välttääkseen
Domitianuksen epäluuloa. Kun Domitianus oli kukistettu, tuli Tacitus
konsuliksi v. 97 L. Verginius Rufuksen jälkeen ja piti myös
hautajaispuheen hänen kunniakseen. Sitten mainitaan hänen nimensä
v. 100, kun hän ystävänsä nuoremman Pliniuksen kanssa esiintyi
Afrika-maakunnan asujanten avustajana heidän syyttäessään ent.
prokonsulia Marius Priscusta rahainkiskomisista, jolloin Marius
tuomittiin syylliseksi. Lisäksi muuan äskettäin löydetty
piirtokirjoitus osoittaa, että hän Trajanuksen aikana oli Asian
prokonsulina (maaherrana). Mitään enempää emme tiedä hänen toimistaan
valtion palveluksessa. Arvellaan hänen kuolleen keisari Hadrianuksen
ensi hallitusvuosina.
Aikaisin Tacituksen teoksista on luultavasti _Dialogus de oratoribns_
(Keskustelu puhujista), jossa hän esittää syyt puhetaidon
rappeutumiseen keisarien aikana. Ainettaan on tekijä käsitellyt
hyvinkin viehättävästi ja luontevasti, jotta kirjanen syystä on luettu
Rooman kirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Kuitenkin on usein
väitetty ett'ei Tacitus olisikaan tämän kirjan tekijä, koska se
tyyliltään monessa suhteessa suuresti eroaa hänen muista teoksistaan.
Sen johdosta ovat jotkut otaksuneet että Tacitus jo nuoruudessaan noin
v. 80 olisi teoksen sepittänyt.
Ennenkuin Tacitus ryhtyi suurempiin teoksiinsa, julkaisi hän melkein
samaan aikaan v. 98 kaksi kirjasta. Ensiksi julkaisi hän appensa
Agricolan elämäkerran. Tämä on historiallinen ylistyskirja, missä
tekijä varsin laajasti kuvailee Agricolan seitsenvuotista
maaherranaoloa Britanniassa liittäen arvokkaita tiedonantoja tästä
maasta ja sen kansoista.
Toinen samana vuonna ilmestynyt kirjanen on _Germania_. Tällä
kansatieteellis-maantieteellisellä tutkielmalla Tacitus tahtoi
kiinnittää kansalaistensa huomiota Germaneihin, joitten tulevaa suurta
merkitystä maailmanhistoriassa tarkkasilmäinen valtiomies sekä harras
isänmaanystävä vaistomaisesti huolestuneena aavisteli.
Sitten seurasi suurisuuntainen teos _Historiae_, jossa Tacitus kuvaili
omaa aikaansa Galbasta Domitianuksen kuolemaan, siis etupäässä
flavilaisen suvun historiaa. Tästä luultavasti 14 kirjaa käsittävästä
teoksesta on vain osa säilynyt.
Toisessa pääteoksessa, jota tavallisesti kutsutaan _Annales_
(Vuosikirjat), kerrotaan tapaukset Augustuksen kuolemasta Neron
kuolemaan. Sitä oli kaikesta päättäen 16 kirjaa; ainoastaan osa on
tallella.
Sen lisäksi Tacitus aikoi käsitellä Augustuksen historiaa sekä kuvata
Neron ja Trajanuksen hallitusta, mutta kuolema esti hänet siitä.
Tacitus noudattaa historiallisissa teoksissaan pragmatista
(psykologista) katsantotapaa: hän ei tyydy yksinomaan kuvaamaan
tapauksia, vaan koettaa myös selvitellä niitten syitä ja yhteyttä sekä
ihmisiin että ulkonaisiin oloihin nähden. Hänen nuoruutensa ja
miehuutensa aika kauheine ja turvattomine oloineen oli kuitenkin siinä
määrässä painanut hänen mieleensä synkän katkeruuden, jotta hän yleensä
kaikkialla näkee vain kehnoutta ja halpamaisuutta sekä sen takia
tietämättäänkin värittää esitystään. Hänen kielessään on tosin henkisen
pilaantumisen merkkejä havaittavissa, mutta intohimoisessa,
pingoitetussa niukkuudessaan runollisine vivahduksineen ynnä
lennokkaine sanoineen se vaikuttaa valtavasti syvemmälti ajattelevaan
lukijaan.



JULIUS AGRICOLAN ELÄMÄ JA LUONNE


Johdanto.

1. Kuuluisain miesten tekojen ja tapojen kertominen jälkimaailmalle oli
muinoin tavallista eikä edes meidän päiviemme suku, vaikka onkin
väliäpitämätön nykyajan tapahtumista, ole sitä unohtanut, kunhan joskus
suuri ja loistava ansio voitollisena on kohonnut yli tuon pienille ja
suurille yhteiskunnille yhteisen paheen, yli väliäpitämättömyyden
siveellisestä arvosta ja kateuden. Mutta kuten esi-isiemme aikana oli
helppo suorittaa muistettavia tekoja sekä siihen oli vapaa tilaisuus,
niin mainioimmat nerot ilman puolueellisuutta ja imartelematta
ryhtyivät ansiokkaan muistoa ikuistuttamaan yksin hyvän omantunnon
palkasta. Ja useatkin pitivät oman elämänsä esittämistä pikemmin
luottamuksena omaan arvoonsa kuin ylimielisyytenä, eikä se eräälle
Rutiliukselle tai Scaurukselle tuottanut vähempää luotettavaisuutta tai
ollut pahennukseksi heille.[1] Siten ansioita niihin aikoihin parhaiten
arvostellaan, jolloin esteettömimmin esiintyvät. Mutta nyt on minun
täytynyt pyytää anteeksi aikoessani vainajan elämää kuvata, jota en
olisi pyytänyt, jos olisin tahtonut esiintyä syyttäjänä. Siihen määrään
julmat ja ansioille epäsuotuisat ajat olemme läpikäyneet.
2. Vielä luemme, että, kun Arulenus Rusticus oli ylistänyt Paetus
Thraseaa sekä Herennius Senecio Helvidius Priscusta, oli se ollut
hengenrikos ja oli raivottu sekä itse kirjoittajia että lisäksi niitten
kirjoituksia vastaan,[2] kun annettiin poliisi-virkamiehille toimeksi
polttaa vaalipaikalla, itse torilla, niin kuuluisain miesten
hengentuotteita. Tietysti sillä tulella luultiin voitavan tukahuttaa
Rooman kansan ääntä, senaatin vapaudentunnetta ja ihmissuvun
arvostelua, kun lisäksi viisaustieteen opettajat ja kaikki
jalot harrastukset kirottiin maasta, ett'ei mitään ihanteellista
missään sattuisi olemaan. Olemme tosiaan antaneet suuren
todistuksen kärsivällisyydestämme; ja niinkuin vanha aika on kokenut
vapauden äärimäisyydet, niin me olemme kokeneet orjuuden, kun
vakoilemisjärjestelmän kautta myös vapaa sana- ja ajatusvaihto
riistettiin. Olisimme kadottaneet itse muistamiskyvyn vapaan sanan
kera, jos vallassamme olisi ollut yhtä paljon unohtaminen kuin
vaikeneminen.
3. Nyt vasta elämä palautuu; mutta vaikka keisari Nerva heti ylen
onnellisen hallituskautensa ensi alussa on yhteen liittänyt kaksi kauan
yhdistämätöntä seikkaa, nim. yksinvallan ja vapauden, ja Nerva Trajanus
päivä päivältä lisää aikamme siunausta eikä yleinen turvallisuus tunne
ainoastaan toivoa ja kaipausta, vaan myös on omaksunut varmaa
luottamusta kaipauksensa täyttymisestä, niin inhimillisen
epätäydellisyyden mukaisesti parannuskeinot hitaammin vaikuttavat kuin
paheenainekset; ja niinkuin ruumiimme vain hiljalleen varttuvat, mutta
yht'äkkiä sortuvat, niin helpommin voidaan neroja sekä tieteellisiä
harrastuksia tukahuttaa kuin jälleen eloon herättää: sillä juuri
mieltymys toimettomuuteen hiipii huomaamatta meihin ja aluksi vihattu
paikalla-oleminen tulee rakkaaksi. Ja vielä, jos nyt 15 vuoden aikana,
mikä ihmiselämässä on pitkä jakso, useat ovat hävinneet satunnaisten
kuolemantapausten kautta sekä rohkeimmat hallitsijan julmuuden johdosta
ja me harvat jälkeen jääneet, niin sanoakseni, olemme jääneet eloon
sekä muitten jälkeen että myös itsemme jälkeen, kun keskeltä elämäämme,
näette, on riistetty niin monta vuotta, joiden kuluessa me nuoret
hiljaisuuden vallitessa olemme päässeet vanhuuden-ikään ja vanhukset
melkeinpä umpeen kuluneen elämänsä loppuun. Ja kuitenkin se on minulle
suureksi iloksi, kun olen kyhännyt vaikkapa koruttomalla ja
yksinkertaisella kielellä entisen orjuuden-ajan muistokirjan sekä
todistuskappaleen nykyisestä onnellisesta tilasta. Sillä välin tämä
kirja, joka on määrätty appeni Agricolan kunniaksi, ollen lapsellisen
rakkauden osoitus, saapi kiitosta tahi ainakin anteeksi-antoa osakseen.


Agricolan elämä Britannian maaherratoimeen saakka.

Gnaeus Julius Agricolalla, joka oli syntynyt Forum Julii'n vanhassa,
kuuluisassa siirtokunnassa,[3] oli kumpaiseltakin puolelta isoisänä
keisarillinen prokuraatori, mikä osoittaa ritarinarvoa. Hänen isänsä
Julius Graecinus, senaatorinarvoinen mies, oli tehnyt itsensä
tunnetuksi kaunopuheisuuden ja filosofian harrastuksestaan sekä oli
juuri näitten ominaisuuksien johdosta ansainnut keisari Gaiuksen
vihaa;[4] sillä hän sai käskyn esiintyä syyttäjänä Marcus Silanusta
vastaan ja surmattiin, kun hän siitä oli kieltäytynyt.[5] Hänen äitinsä
oli Julia Procilla, harvinaisen siveä nainen. Kasvatettuna tämän
huolellisessa hoivassa vietti hän lapsuuttaan ja nuoruuttaan
kaikenpuolisesti viljellen jaloja harrastuksia. Hänet pidätti
viettelyksen kiusauksista oman hyvän, terveen luonteensa ohessa myös se
seikka, että hän heti lapsena sai olinpaikkansa ja opetuksensa
Massiliassa, missä paikassa kreikkalainen sivistys ja maalaiskaupungin
yksinkertaisuus oivasti yhtyivät.[6] Muistan hänen usein itse kertoneen
ensi nuoruudessaan syventyneen filosofian tutkimiseen kiivaammin kuin
oli luvallista Roomalaiselle ja lisäksi senaatorille, mutta että hänen
äitinsä järkevyys oli hillinnyt hänen tulista intoaan. Sillä hänen
laajasuuntainen ja korkealle pyrkivä neronsa tavoitteli suuren, ylevän
maineen kaunista ihannetta tulisemmin kuin varovaisuus vaati. Sitten
iän mukaan tullut järkevyys tyynnytti hänen mieltään ja hän pidätti
itsellensä filosofiasta itsensähillitsemisen kyvyn, mikä on juuri
vaikein taito.
5. Ensimäiset alkeet leirielämään nähden hän suoritti Britanniassa
huolellisen ja varovaisen päällikön Suetonius Paulinuksen mieleen, kun
tämä oli valinnut hänet majatoverikseen tutustuaksensa häneen. Eihän
Agricola menetellyt vallattomasti nuorten tapaan, jotka väärinkäyttävät
sotaelämää irstaisuuteen, eikä hän huolimattomasti käyttänyt
upseeriasemaansa eikä kokemattomuuttansa huvituksien ja loman
saavuttamiseksi, vaan hän tahtoi oppia tuntemaan maakuntaa, tulla
tutuksi sotajoukolle, oppia kokeneilta sekä seurata parhaitten
esimerkkiä, hän ei tavoitellut mitään ylvästelläkseen, ei kieltäytynyt
mistäkään pelon vuoksi ja toimi samalla varovaisesti ja tarmokkaasti.
Eikä Britannia tosin milloinkaan muuten ollut levottomampi tai sen
omistus enemmän epävarma; veteraanit olivat tapetut, siirtokunnat
poltetut, sotajoukot hävitetyt; silloin saatiin taistella
pelastuksesta, sitten vasta voitosta. Vaikka tämä kokonaan toimitettiin
toisen ohjeitten ja johdon mukaan ja koko ratkaisu sekä kunnia
maakunnan takaisin valloittamisesta tuli päällikön osalle, niin antoi
se nuorelle miehelle taitavuutta, kokemusta ynnä kiihotusta ja hänen
mielensä valtasi halu sotamaineen saavuttamiseen, mikä halu oli
epämieluinen aikoina, jolloin etevistä vallitsi nurja luulo eikä ollut
vähempi vaara paljosta maineesta kuin pahasta.
6. Sittemmin hän matkusti pääkaupunkiin ryhtyäkseen hallintotoimiin
sekä nai Domitia Decidianan, joka kuului loistavaan sukuun; ja tämä
avioliitto tuli hänelle kunniaksi ja tueksi pyrkiessään korkeampaan
asemaan. He elivät ihmeellisessä sopusoinnussa, keskinäisessä
rakkaudessa kumpikin asettaen toisen etusijaan, missä tapauksessa
kuitenkin hyvässä aviovaimossa on sitä enemmän ansiota, kun sitä
vastoin toisessa tapauksessa pahassa on enemmän vikaa.
Quaestorina sai hän arvan kautta osakseen Asian maakunnan ja
prokonsuliksi Salvius Titianuksen; ei kumpikaan näistä seikoista häntä
turmellut, vaikka maakunta olikin rikas sekä väärinkäyttöihin
houkutteleva ja prokonsuli, ollen valmis kaikenlaiseen ahneuteen,
rajattomalla myöntäväisyydellä olisi suostunut hankkimaan keskinäisen
vääryyden-salaamisen. Siellä hän sai tyttären, joka samalla oli tueksi
kuin lohdutukseksi; sillä ennen syntyneen pojan hän pian kadotti. Sitte
hän levossa ja rauhassa vietti quaestorin- ja kansantribunin-toimen
välisen vuosikauden ja myös tribunivuotensa tuntien Neron ajat, jolloin
toimettomuus merkitsi viisautta. Samanlainen hiljainen meno oli hänen
praetorinajallaan, sillä oikeustoimi ei ollut tullut hänen osakseen.
Juhlaleikit ja virkaansa kuuluvat muodolliset toimet suoritti hän
noudattaen keskitietä järjellisen säästäväisyyden ja ylellisyyden
välillä, jotta hän ollen kaukana tuhlaavaisuudesta pikemmin sai
tunnustusta. Sen jälkeen Galba valitsi hänet ottamaan selkoa
temppelilahjoista ja hän sai erittäin huolellisella tutkimisella
aikaan, ett'ei valtion tarvinnut tuntea ryöstöä kenenkään muun puolelta
kuin Neron.
7. Seuraava vuosi tuotti hänen sydämelleen ja kodilleen kovan vamman.
Sillä kun Othon laivaväki, kulkien kuritta ympäri, vihollisen tavoin
hävitti Intimiliumia (mikä on osa Liguriaa),[7] tappoi se Agricolan
äidin hänen omalla tilallaan sekä hävitti itse maatilat ynnä suuren
osan hänen perintöään, mikä juuri oli ollut aiheena verenvuodatukseen.
Kun nyt Agricola matkusti täyttääkseen velvollisuutensa lapsena,
yllätti hänet huhu siitä, että Vespasianus tavoitti korkeinta valtaa,
ja hän kääntyi heti hänen puolellensa.
Hallitusta sekä pääkaupungin oloja hoiti alussa Mucianus, kun
Domitianus vielä oli aivan nuori sekä isänsä korkeasta asemasta omisti
itselleen ainoastaan vapauden irstaisuuksiin. Kun hän oli lähettänyt
Agricolan kutsunnan toimittamiseen ja tämä oli toiminut tunnollisesti
ja tarmokkaasti, hän asetti hänet 20:nnen legionan päälliköksi, joka
vastenmielisesti oli ryhtynyt valansa tekemään ja jonka edellisen
päällikön kerrottiin toimivan kapinallisesti; se oli, näette, myös
konsulinarvoisille maaherroille liian mahtava ja pelottava eikä
praetorinarvoinen päällikkö ollut kykenevä sitä hillitsemään; oli
epätietoista oliko vika hänessä vai sotamiesten luonteessa. Siten
samalla valittu jälkeläiseksi kuin tuomariksi hän osoitti harvinaista
vaatimattomuutta, esittäen huomanneensa ne kelvollisiksi, sen sijaan
että hän ne oli siksi saattanut.
8. Siihen aikaan Vettius Bolanus johti Britanniaa leppeämmin kuin
soveliasta on hurjaan maakuntaan nähden. Agricola hillitsi
tarmokkuuttaan sekä tulisuuttaan, jott'ei hän liiaksi esiintyisi,
tottunut kun oli kuuliaisuuteen sekä yhdistämään etunsa ja
velvollisuutensa. Pian sen jälkeen Britannia sai maaherrakseen
konsulinarvoisen Petilius Cerialiksen. Nyt oli kunnolla vapaa tilaisuus
mainiotöihin, mutta aluksi Cerialis antoi hänen ottaa osaa vain
vaivoihin ja vaaroihin, sen jälkeen myös kunniaan; usein hän asetti
hänet sotajoukon-osaston etunenään koetteeksi ja toisinaan hänen
onnistuttuaan myös isompien joukkojen johtoon. Eikä Agricola
milloinkaan urotöistään kerskannut oman maineen saavuttamiseksi;
alkuunpanijan ja päällikön kunniaksi jätti hän menestyksen niinkuin
ala-arvoinen konsanaan. Siten esiintyen kunnollisuudella
toimeenpanemisessa sekä vaatimattomuudella kertoessaan pysyi hän
vapaana kateesta, mutta ei kuitenkaan kunniasta.
9. Legionan-päällikkyydestä palatessaan kohotti hänet jumaloittunut
Vespasianus patriisein joukkoon, ja asetti hänet sitten Aquitanian
maakunnan johtoon,[8] mikä oli varsin loistava arvopaikka sekä
hallintotointen paljouden johdosta että katsoen siihen toivoon
konsulaatista, johon hänet oli määrännyt. Useimmat luulevat
sotilashenkilöiltä puuttuvan hienoutta, koska oikeudenhoito
sotaelämässä on riippumaton ja vähemmän tarkka sekä käsittelee enimmät
asiat nopeasti eikä kehitä siviiliasioissa tarvittavaa kekseliäisyyttä.
Agricola toimi luonnollisen ymmärtäväisyytensä johdosta taitavasti ja
oikeudellisesti, vaikka oli kysymys rauhallisista kansalaisista.
Lisäksi oli sekä virkatoimiin että lepoon aikaa määrätty; kun käräjät
ja oikeudenistunnot vaativat, oli hän vakava, tunnollinen ja ankara,
mutta useammin kuitenkin lempeä; kun virkatoimi oli täytetty, ei ollut
enää mitään jälkeä virkavaltaisuudesta; hän oli vapaa ankarasta
olemuksesta, ylpeydestä ynnä ahneudesta. Eikä ystävällisyys vähentänyt
hänen arvokkuuttaan tai ankaruus rakkautta häneen, mikä tosin on perin
harvinaista. Rehellisyyden ja nuhteettomuuden mainitseminen semmoisessa
miehessä olisi vääryys hänen luonteenominaisuuksiansa kohtaan. Ei hän
pyytänyt edes mainetta, jota usein myös kelpo miehet tavoittelevat,
esiintuomalla kuntoaan tai käyttäen tekosyitä: ollen kaukana
kateellisuudesta virkatovereitansa kohtaan, kaukana kilvoittelusta
prokuraattorien kanssa piti hän voittajaksi pääsemistä kunniattomana
sekä tappion kärsimistä rumana.
Vähemmän kuin kolme vuotta hänet pidettiin siinä toimessa ja kutsuttiin
sitten takaisin heti toivolla päästä konsuliksi, sen huhun seuratessa
että Britannia hänelle annettaisiin maakunnaksi, ei ensinkään hänen
omien puheittensa johdosta, vaan siksi että häntä pidettiin oikeana
miehenä. Ei huhu aina erehdy, toisinaan se myös on oikeaan osunut.
Ollen konsulina hän silloin, nuorukaiseksi tultuani, kihlasi minulle
oivakuntoisen tyttärensä sekä antoi hänet konsuliaikansa jälkeen
minulle puolisoksi; ja pian sen jälkeen tuli hän Britannian maaherraksi
saaden lisäksi pontifexin papillisen arvon.


Britannia ja sen valloitus.

10. Britannian asemasta ja kansakunnista, joista useat kirjailijat ovat
kertoneet, aion puhua, en joutuakseni vertailuun huolellisuudestani ja
kyvystäni, vaan syystä että se nyt vasta on täydellisesti voitettu;
siten kerrotaan nyt historiallisella tarkkuudella, mitä edeltäjäni
vielä tuntematta asioita ovat kaunopuheisesti koristelleet.
Britannia, ollen suurin niistä saarista, joita Roomalaisten maantieto
käsittää, leviää asemaltaan ja suunnaltaan idässä Germaniaan, lännessä
Hispaniaan päin ja on etelässä myös Gallian näkyvissä; sen pohjoisosia
huuhtoo laaja ja aukea meri, maita kun ei ole ensinkään vastassa. Koko
Britannian muotoa ovat Livius sekä Fabius Rusticus -- joista edellinen
on kaunopuheisin vanhoista ja jälkimäinen uusista kirjailijoista --
vertailleet pitkulaiseen laattaan tai kirveeseen. Ja sillä onkin
sellainen muoto ilman Caledoniaa,[9] josta syystä huhu on sen siirtänyt
koko maahan; mutta rannikon ikäänkuin jo loppuessa ulkonee ääretön,
epätasainen maa-ala, mikä ikäänkuin kiilaksi kärjistyy.
Tämän äärimäisen meren rannikon ympäri roomalainen laivasto silloin
ensi kerran purjehti sekä näytti toteen että Britannia on saari, ja
samalla kertaa se keksi siihen aikaan saakka tuntemattomat saaret, niin
kutsutut Orcadit, sekä kukisti ne.[10] Thule ainoastaan etäällä
havaittiin siitä syystä, että vain siihen asti oli määrä lähteä ja
talvisaika oli lähellä.[11] Mutta liikkumatonta ja soutajille hankalaa
merta, kuten kerrotaan, eivät edes tuuletkaan suuresti kohota,
luultavasti sen johdosta, että maat ja vuoret, mitkä myrskyilmoja
aiheuttavat ja edistävät, ovat harvinaisemmat ja tuon yhtenäisen meren
syvä vesi hitaammin joutuu liikkeelle. Tämän teoksen tarkoituksena ei
ole tutkia valtameren luonnetta ynnä sen nousua, ja useat ovatkin siitä
kertoneet; vain yhden seikan mielin lisätä, ett'ei meri missään
laajemmalti leviä, että se joka taholle kuljettaa paljon merivirtoja,
ett'ei se vain rantaan saakka nouse tai laske, vaan virtailee syvälle
ja leviää sekä kohoilee harjanteillekin ja vuorille, ikäänkuin se olisi
omalla alallaan.
11. Muuten ei ole ensinkään tunnettu -- niinkuin on laita
sivistymättömissä kansoissa --, minkälaiset ihmiset ensinnä ovat
Britanniassa asuneet, maassa syntyneet tai maahan tulleet. Ruumiinmuoto
on monenlainen ja siitä saatetaan vetää eri johtopäätöksiä. Sillä
Caledonian asukkaiden punertava tukka sekä rotevat jäsenet puhuvat
niitten germanilaisen syntyperän puolesta; Silurien[12] ahavoittuneet
kasvot, useimmiten kiharat hiukset ja niitten asema Hispaniaa
vastapäätä tekee luotettavaksi että Iberit muinoin ovat kulkeneet meren
poikki sekä anastaneet nuo asuinpaikat; ne, jotka Galleja lähinnä
asuvat, ovat myös niiden näköisiä, joko sen johdosta että yhteisen
sukuperän vaikutus vielä kestää tai että noissa päinvastaiseen suuntaan
etenevissä maissa ilmasto on antanut väestölle samanlaisen
ruumiinmuodon. Ylipääten kuitenkin on luultavaa että Gallit ovat
valtaansa ottaneet tuon lähellä olevan saaren. Tavataan niitten pyhät
toimitukset sekä uskonnolliset käsitykset; kieli ei ole suuresti
erilainen; vaarojen tavoittelemisessa on heillä yhtäläinen rohkeus sekä
vaarain uhatessa yhtäläinen pelko niitä välttääkseen. Britannit
osoittavat kuitenkin enemmän sotaintoa, heitä kun ei pitkällinen rauha
vielä ole veltostuttanut. Sillä olemmehan kuulleet että Gallitkin ovat
sodissa kunnostaneet itseään; sitten velttous valtasi heidät rauhan
tultua, samalla kuin yhdessä vapautensa kanssa menettivät
urhoollisuutensa. Täten kävi niitten Britannien, mitkä muinoin
voitettiin; muut ovat edelleen, niinkuin Gallit olivat.
12. Jalkaväessä on heidän voimansa, muutamat kansakunnat taistelevat
myös vaunuilla. Vaunujen ohjaaja on suuremmassa arvossa, sillä
alustalaiset suorittavat taistelun. Ennen muinoin he olivat
kuninkaitten alaisia, nyt hajaantuvat puolueharrastusten johdosta
päämiestensä kesken. Eikä mikään seikka ole meille hyödyllisempi niin
voimakkaita heimoja vastaan kuin se, ett'eivät yhteisesti neuvottele.
Harvoin on kahdella tai kolmella valtiolla kokouksensa yhteisen vaaran
häätämiseksi; siten taistelevat yksitellen ja joutuvat kaikki
alakynteen.
Ilmasto on tiheiden sateiden ja usvien takia kurja; kuitenkaan ei ole
ankaraa pakkasta. Päivien pituus voittaa niitten määrän meidän
maanosassamme; yö on kirkas sekä Britannian äärimäisessä osassa lyhyt,
jotta vain pienenä hetkenä erotetaan päivänvalon loppu ja alku.
Väitetään että, joll'eivät pilvet estä, nähdään läpi yön auringon
loisto ja ett'ei se laskeudu eikä nouse, vaan kulkee ohitse näköpiirin.
Sillä maan äärimäiset tasaiset seudut eivät levitä pimeyttä alhaisen
varjonsa johdosta, joten yö vallitsee ainoastaan taivaan ynnä tähtien
alapuolella. Maa sallii hedelmien viljelemistä, lukuunottamatta
öljy- ja viinipuita sekä muita lämpimämmissä maissa tavallisesti
kasvavia, ja on lisäksi tuottelias: hitaasti ne kypsyvät, mutta
kasvavat nopeasti; syy kumpaiseenkin on sama, nim. maan ja ilman runsas
kosteus. Britannia tuottaa kultaa ja hopeata sekä muita metalleja
voittajille palkinnoksi. Myös helmiä kasvaa valtameri, mutta ne ovat
tummia ja harmahtavia. Jotkut luulevat että kokoojilta puuttuu oikea
taito, sillä Punaisessa meressä ne vielä elävinä ja hengittävinä
kiskaistaan kallioilta, Britanniassa ne kootaan, kun ovat rannalle
työnnetyt; minä puolestani kernaammin luulisin ett'eivät helmet ole
oikeaa lajia kuin että meiltä puuttuu ahneutta.
13. Britannit itse suostuvat viipymättä sotamiesten ottoon ja veroihin
sekä muihin valtion määräämiin taakkoihin, jos vain ei ole
väärinkäytöksiä; näitä he vastenmielisesti kärsivät, kukistetut kun
ovat tottelemaan eivätkä orjina palvelemaan.
Vaikka siis tuo jumaloittunut Julius Caesar, joka ensinnä kaikista
Roomalaisista sotajoukolla astui Britanniaan, onnellisessa taistelussa
pelotti asukkaita ja anasti rannikon, voipi sanoa hänen näyttäneen sen
jälkeentuleville eikä jättäneen sitä. Sitten seurasivat kansalaissodat
sekä päällikköjen esiintyminen aseissa valtiota vastaan ja kauan oli
Britannia unohduksissa myös rauhanaikana; sitä nimitti jumaloittunut
Augustus valtioviisaudeksi sekä Tiberius hänelle annetuksi
määräykseksi. Keisari Gaius ajatteli, kuten kyllin tiedetään,
tunkeutumista Britanniaan, mutta hän oli kärkäs peruuttamaan
horjuvaisen luonteensa johdosta ja hänen mahtavat hankkeensa Germaniaa
vastaan jäivät menestystä vaille. Claudius vainaja ryhtyi jälleen
valloitusretkeen lähettämällä legioneja ja apujoukkoja meren yli sekä
ottamalla Vespasianuksen osalliseksi asiain johtoon, mikä oli alkuna
hänen sittemmin seuraavaan ylennykseensä: kansanheimot kukistettiin,
kuninkaat otettiin vangeiksi ja kohtalo ennustaen osoitti
Vespasianusta.
14. Ensimäisenä konsulaarina asetettiin Aulus Plautius maan johtoon ja
sen jälkeen Ostorius Scapula, kumpikin sodassa erinomainen;[13]
vähitellen lähin osa Britanniaa saatettiin maakunnan muotoon ja sen
lisäksi sinne asetettiin siirtokunta veteraaneista.[14] Muutamat kunnat
annettiin Cogidumnus kuninkaalle (hän pysyi meidän aikaamme saakka
erittäin uskollisena) Rooman kansan vanhan ja ammoin noudattaman
menettelytavan mukaan käyttää kuninkaitakin orjuuden välikappaleina.
Sen jälkeen Didius Gallus säilytti mitä edeltäjänsä olivat hankkineet
ja siirsi vain muutamat linnoitukset edemmäs saadaksensa mainetta
virka-alansa laajentamisesta. Veranius astui Didiuksen sijaan, mutta
hän kuoli ennen vuoden kuluttua.
Sitten Suetonius Paulinus kahden vuoden aikana onnella suoritti
tehtävänsä kukistaen heimoja sekä perustaen linnoituksia; tähän
luottaen hän hyökkäsi Mona-saarelle,[15] se kun kapinallisille soi
apua, mutta antoikin siten tilaisuuden hyökkäyksiin takanaan.
15. Sillä kun pelko maaherran poissa ollessa oli kadonnut, Britannit
keskenään alkoivat pohtia orjuutensa rasituksia, kertoella
väkivaltaisuuksista sekä selityksillään niitä pahemmiksi saattaa: ei
ollut muka muuta hyötyä kärsivällisyydestä kuin että kovempia
rangaistuksia asetettiin heille, ikäänkuin he helposti kärsisivät
niitä. Ennen muinoin oli heillä ollut yksi kuningas, mutta nyt kaksi
asetettiin heidän keskuuteensa, joista maaherra riehui heidän veressään