Agnes - 4

kuitenkin näin kauvan....
Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä
tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla....
Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille
soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun
saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani
täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa.
Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei
kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi
semmoisille tunteille sijaa.
Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi,
että miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa
vapautta...?
No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan
hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi
puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi
olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt....
Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat
mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin
polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten--
Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin.
Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei
olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt,
että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet
leperrellessäni tuon toisen kanssa.
Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä
pahaksi--hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies
olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja
nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian
rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle
sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan.
Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan,
vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa
ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin
turvallisuudessa....
Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään.
Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa
hänelle luottamustani ja rakkauttani?
Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön--sen
verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle
puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita
senlaisesta.
Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin
tarvinnut alentua....
Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin
vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva
Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista.
Hän istui kammarissaan ja ompeli.
--Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin--
--Minkä johdosta?
--Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta?
--En. Enkä minä semmoisista välitäkään.
--Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia
uutisia, mitä olla voi.
--Minusta ei.
--Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat
onnellisiksi.
--Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat
onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia
avioliittoja?
--Mutta Liisi!
--Minua inhottaa nuo naimisiin menot.--No niin. Kerrohan yhtä kaikki
ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa.
--Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata.
--Liiallista pään vaivaa.
--Leskimies.
--Kapteeni Hake?
--Ja Olga Jankovsky.
--Se on hävytöntä!
--Kuinka niin?
--Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä
on ehtinyt kylmetä.
--Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan.
--Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että
entinen rouvansa kuoli.
--Eihän toki sentään.
--Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties
itselleenkään.
--Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine.
--Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa
kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän.
Rouva Hartman nauroi.
--Sinä liioittelet, Liisi.
--Minua harmittaa tuommoiset.--Puhutaan muusta.
--Puhutaan vaan.--Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa--neiti
Werther.
--Vielä hän on.
--Tuleeko viipymään kauvankin?
--En tiedä.
--Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa
kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä.
--Vai niin?
--Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole
nähnyt hänen vertaistaan.
--Onhan hän.
--Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten
onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua
eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat.
--Eikö Antti tervehtinyt?
--Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka
kuljimme aivan ohi toisiamme.
--Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut.
--Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa.
--Niinhän se on.
--Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana.
En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle
paperilippu kädessä.
--Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata.
--Enpä niinkään. Mikä lippu se on?
--Herra kuuluu lähettäneen.
Repäisin kirjeen auki ja luin.
--Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos
jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt
ohitse. Antti.
Pistin paperin taskuuni ja rutistin.
Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari.
--Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä.
Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä.
--Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva
Hartman.
Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta.
Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei
kumminkaan sillä helpoittunut.
En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä
toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä,
kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään,
tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona.
Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja
paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian
syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne,
jossa sen olla piti.
Kuinka tämä oli kauhean surullista!
Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut.
Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina.
Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas
päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin
työtäni.
Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo!
Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut
ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä
hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut!
Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen,
toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin
muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani
aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt--? Miksi tuli muutos näin odottamatta?
Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin?
Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen,
että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti
ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa
hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken
aikaa,--niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni
syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja
kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli
Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla
kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan
hänen jälkeensä.
Hän moitti Agnesia----Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En
ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan.
Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana?
Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta
minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja
toivotin heille iloista iltaa!
Että saatoin olla niin typerä!
Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä
muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei
tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi,
rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä--ei sittenkään. Ei!
Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi.
Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös
ikkunaan.
En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui
kummallinen kiristys.
Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein.
Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin
paikoillani.
Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran
pitempi entistään.
Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt
silmiäni ikkunasta.
--Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi?
Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin
askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin
sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla
katseella.
--Elä tule minua lähelle!
--Noh? Mikä nyt on?
--Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään
huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä?
Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen,
ja julkeat minun läsnäollessani--
--Sinä olet mieletön.
--Minä en ole mieletön, vaan sinä--sinä itse. Sinä, joka siihen määrään
voit unhottaa itsesi--Ah, kuinka minä halveksin sinua!
--Lopeta, Liisi!
--Niin teenkin--niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa
... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa
ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun
olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki
sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit
puheesi--? Sanoja vaan, ei muuta--
--En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja
jättää minut rauhaan?
--Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset--ijäksi!
Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä
vaivuin sohvaan.
Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua.
Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana,
värisevänä,--en tiedä, kuinka kauvan.
Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt--koko elämä jähmettynyt siihen
paikkaan.
Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että
vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista
tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana,
ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko
olemuksellani.
Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne
osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä,
suuttumusta.
--En tunne sinua enää, hän sanoi.
Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli
huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään
erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti.
Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi
tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin
lasten kanssa....
Yksin koko elämän-ijäksi!
Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa
edessä sekä minulla, että lapsilla.
Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille.
Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin
puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää
ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi.
Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän
ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi
ja katuisi.
Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja
meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä.
Kipeät muistot, verta vuotavat haavat....
Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista
hengitystään.
Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle?
Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut
sovintoa?
Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan
koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan
uskonut häntä niin mielelläni.
Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla,
niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti?
Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko
harmissaan, vihasiko?
Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan
minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat
sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule?
Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea.
Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule--ja puhkesin
itkuun.
Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä
messinkinen lukko valituksistani välittänyt.
Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani
hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi.
Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan.
Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän
tosiaan?
Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa
vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt,
että olimme ijäksi eronneet!
Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani,
pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän
eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat
hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään
pois.
Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla!
Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin
milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella
senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa
löytyi.
Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta,
kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin?
Jospa olisin uskaltanut avata ovea--mutta se oli mahdotonta, minulta
puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin
hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin....
Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun
heräsin.
Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun
täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin
puhunut ja tehnyt.
Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan
ja tyhmät, järjettömät sanani.
Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin.
Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli
tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois.
Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti,
kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti
selvinnyt heti kohta entiselleen.
Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut
siellä.
Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari.
Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin
sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään.
Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi
hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän
parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä
seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku
Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin
kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni.
--Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee.
Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja
istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin,
laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä
kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin.
Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä
muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin
söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää.
Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli
ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en
voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään
liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia,
jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään
ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan
meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi.
Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin
ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että
joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan.
Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui
hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille.
Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista!
Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt
tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme.
Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin
kanssa yhdessä jollekin huviretkelle?
Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä
nauroivat minulle?
Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli
iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin
sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja
muodostui lopulta varmaksi uskoksi.
Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini,
saada--
En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin,
hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti.
Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä
tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa
hän oli lähtenyt....


VII

--Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä--vastattiin minulle. Ja
toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää
pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea.
Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli
yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa.
--Liisi--
Hän katsoi raukeasti minuun.
--Hyvä, että tulit.
--Oletko kipeä, Agnes?
--En.
--Väsynyt?
--En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.
--Mihinkä? Meihinkö täällä?
--Koko elämään.
Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas
vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut
rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän
kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta
häiriötä elämääni tuottanut.
Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa
aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä
ja ihmettelin.
--Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.
--Mielelläni, jos voin.
--Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen
pitäisi saada nuo tavarat kokoon.
Mieleni sävähti.
--Lähdetkö sinä jo pois?
Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin
hämilleni.
Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan
vastasi:
--Jos suinkin vaan joudun.
--Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun.
--Kiitos!
Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten
hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta
rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen.
--Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes?
--Olen, valitettavasti.
--Valitettavasti?
--Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että
olisin ruumiillisesti sairas.
--Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä?
--Hm--
Hän hymyili surullisesti.
--Minä kun luulin--
--Mitä luulit?
--Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä
runsaammin kuin muut.
--Kuinka tulit siihen luuloon?
--Nooh--kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin
säkenöitsevän vilkas ja huvitettu--
--Hm--
--Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä.
--Jota se tosin onkin.
--Meitä se kuitenkin tyydyttää.
--Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä--suo anteeksi--niin
alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä.
--Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä
kehittymättömänä.
--Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta
enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele
taivas!
--Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla
matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi.
Agnesinkin täytyi nauraa.
Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat
puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen
toisistaan.
--Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.
--Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?
--Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen
Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.
--Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat.
Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain
toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi
kuitenkin kauheata!
--Ei niinkään!
Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.
--Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän
huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?
--Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen
sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä
parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.
Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo
päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan
elokkaammiksi.
--Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet
mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä?
--Johon minä olen mieltynyt?
Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella
äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa.
--En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin
kauvan kuin muistan taaksepäin.
--Vaan jospa sattuisit mieltymään?
--Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös.
--Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen.
--Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan.
--Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen--
--Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani.--Mitä se on?
Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki.
--Ahaa--
Hän nauroi.
--Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven
jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista.
Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi.
--Keneltä sait kirjeen?
--Mieheltäsi.
--Vai niin.
Poskiani kuumotti.
--Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia
esteitä.--Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat?
--Ei hän ole sanonut--
Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin.
--Eikö ole sanonut?
Hän yhä nauroi.
--Mitä sinä naurat, Agnes?
--Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia.
--En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet.
--Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne
vielä?
--Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta.
Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa.
--Huvittaisi minua kuitenkin vähän--
--Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut.
--Pieni eksperimentti.
Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti.
Vieläkin hän nauroi.
--Hän jo pelkää. Huomasi vaaran--ja pyrkii pakoon--
Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun.
--Tiedätkö kenestä puhun?
--Antista, arvaan.
--Hänestä juuri. Ethän suutu?
--En suinkaan.
--Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa?
--Mitäpäs minä--
En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi.
--Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki--?
Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan.
Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta
ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön
ilme.
Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani
matkalaukun luona.
--Otanko vaatteet ulos taas?
--Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä
viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä
teinkään ... mitä varten tänne tulin.
--Tänne meidän paikkakunnalle?
--Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja
tietää, minkälaista täällä oli....
--Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran.
--Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun
kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia
ihmisiä--
--Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi
ikäviä--hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta
heitä vastaan--
--Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu?
--En, sano vaan.
--He ovat kaikki--talonpoikia.
Minä nauroin.
--Sekö sinusta sitten on niin kauheata?
--Kauheata--sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan
mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he
voivat herättää aluksi, ei muuta.
Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin
itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän
vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä,
että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä
elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme
piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki
anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan.
Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli
vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli
toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo
luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja