Agnes - 3

Total number of words is 3490
Total number of unique words is 1902
24.2 of words are in the 2000 most common words
32.5 of words are in the 5000 most common words
37.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.


V

Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko
ettet sinä ollut mukana.
--Te viivyitte myöhään?
--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä
kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla
mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.
--Oliko siellä kaunista?
--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin
kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja
auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.
--Entä noustessa?
--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme
tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä
ja puhelimme.
Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri
oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja
teeskennetyllä välinpitämättömyydellä:
--Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?
--Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.
Ettekö ihastuneet häneen kaikki?
--Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman--
--Tavattoman viehättävä?
--Viehättävä ja älykäs. Niin--meillä on muuten aikomus mennä
purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?
--Tokkohan minä viitsin.
--Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.
Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut.
Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien
vastasin:
--Ei siellä minua kumminkaan kaivata.
--No, Liisi?
Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.
--Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.
Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen
kaulaansa.
--Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.
--Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.
--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?
Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka
punastuin.
Antti hyväili poskeani.
--Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.
Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee
minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut.
Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut
intohimoinen, outo voima.
Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti
syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois
suunniltani.
--Antti--puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta
huohotusta. Antti--pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano!
Etkö koskaan, koskaan minua unhota--minä en sitä kestäisi, kuule, minä
en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sinä et saa sitä
tehdä--
--Mutta, Liisi, mitä ihmettä?
Hän kummastui ja koetti irroittaa minua.
--Jopa nyt! Kuka uskoisi--
Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.
--Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.
--Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän
sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän
se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita,
ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit
omaksesi.
--Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.
--Miksi et vastaa?
--Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.
Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat
hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni
istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.
--Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?
En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni
välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän
oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin
sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.
Antti katsoi kelloaan.
--Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?
Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä
vastasin.
--Tulen.
--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.
Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta
sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän
varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.
Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus
sittenkin kyti sieluni pohjassa?
Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi
repiä se itsestäni pois juuria myöten.
--Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää,
että olin vapaa epäilyksistä.
--Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.--Tulen sitten suoraa
päätä rantaan.
--Niinkuin tahdot.
Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin
alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista,
sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku
proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.
Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan
viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin?
Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan
luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut
sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen
ihastuivat, minä etupäässä.
Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut
katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun
tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta
olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei
ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja
sentään olisin vaatinut, että--ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä
olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä--
Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?
Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.
Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä,
vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja
kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.
Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan
kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska
minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme
hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.
Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä
kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä
kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.
Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?
Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä
soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä
onnelliseksi?
Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen
onneaan!
Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken
hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus?
Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni
hakemaan lohdutusta?
Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja
saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin,
ja--voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin
milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi
sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme
molemmat puhdistuneet....
Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta.
Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi,
että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos
suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen
effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua,
ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä
toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä
kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti
luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä
hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman
ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja
sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään
vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä
otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia
huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän
rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja--
Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä.
He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa.
Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti
varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä
huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä,
alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti
ottanut vastaan.
--Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän
sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.
--Minä luotan hyvään onneeni.--Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?
--Tietysti säikähdin.
--Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.
Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet
reilaan.
--Oliko sinulla ikävä eilen illalla?
--Ei ensinkään.
Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin.
--Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?
Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.
--Kuule--hän vilkaisi Anttiin,--minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.
Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:
--Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?
--Agnes--
Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos
mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.
--Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.
--Noo--olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.
--Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.
--Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua
rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera
herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin
järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki
ovat--että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?
--Luulen aivan varmasti.
--Sinä lapsi!
Hän nauroi makeasti.
--Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä
periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät.
Intohimo--kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen
palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.
--Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.
--Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä
on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä
nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi
intohimoiksi, niin--varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään
maailmassa--kaikkein vähiten hänen oma järkensä.
Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä
hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli
katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä
ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta
koetin kuitenkin vielä pitää puoliani.
--Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.--Minäkö en tuntisi
Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei
vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.
--Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan
vegeteeraatte--uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää
hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on
voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä
tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa
pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä
ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan
tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.
--Kernaasti minun puolestani.--Mustasukkaisuudella en tule häntä
häiritsemään.
Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän
ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä
hetkellä ollutkaan.
--Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua
kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se
rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että
toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että
mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani
käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi
toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi
eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta
tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.
Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen
mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi
hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain
kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan,
oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa
silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja
hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua
melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt
mistäkään arvosta.
--Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille--eivätkä
ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.
Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite
sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä,
keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.
--Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin.
Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä,
miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita--tiedätkö, mistä syystä?
--Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.
--Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja
typeriä. He eivät kykene olemaan muuta--siinä koko asia.
--Agnes--!
--Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita,
minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista,
skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset
yhteen lukuun.
--Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän
kuin missään muussa.
--Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka,
joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä
eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta
voimakkaampi?--Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli
kuljettanut veneen laiturin luo.
--Jo saatte, kuului sieltä vastaan.
Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin
sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut
minäkään puolestani hänelle hyvä.
Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä
kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran
korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja
valmistauttui hyppäykseen.
--Elkää vaan pudotko.
--Annatteko minun astua polvellenne?
--Tehkää hyvin.
Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin
ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.
Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin
veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella
tykkänään.
Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.
--Liisi--kuinka sinä olet niin varomaton?
Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän
puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä--he istuivat
sivu sivussa kiinni--oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän
katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut
selville, mitä hänen tulisi tehdä.
Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan
pelkkää inhottavaa koketteriaa?
--Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa
vene irti!
Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski.
--Mutta osaatteko te?
Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli
menetellä.
Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle,
vesi sirisi kokassa.
--Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.
--Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.
--Täällä on hyvä, minä vastasin.
--Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.
--Mitä se tekee.
--No, niinkuin tahdot.
Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut
vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.
Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani.
Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat,
sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat
heti ensi hetkessä?
Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle,
vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni,
soimasin itseäni.
--Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet
kunnoton, typerä, kurja--
Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua!
Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi.
Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en
sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä.
Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka
tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen?
Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse.
Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet
purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin
kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa.
Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää
itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit,
että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja
voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin
katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne
ilmaisivat ihailua semmoista, jota--
Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä
katsella kauvemmin.
Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä
hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa....
Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse.
Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon--
En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi
käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina
luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja
kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden
mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi
antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa
piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin
ilmaannuin!
En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä
että koski, taoin vaan yhtämittaa.
He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka
eivät panneet siihen mitään merkitystä.
Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se
tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin
siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja
sormet hervottomina aukenivat.
--Antti, Antti--!
Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota
minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä
täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos
näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä?
--Antti--!
Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana
huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä
ja--rukousta.
He eivät kuulleet, he vaan puhelivat.
Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?
Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta
puolen.
Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen
ihailu Antin silmissä.
Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä
se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin
tämä ymmärtää ja arvata.
Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin
miekan.
He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain
hupaista.
Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani
liikuttavat....
Hurja ajatus lensi päähäni.
Jos heittäytyisin järveen--? Eiköhän Antti silloin heräisi
hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?
Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän
kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet
vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat
vallan.
Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja
laskivat, vene viilteli niiden ohitse.
Ei se olisi kuin hetken työ--? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla
taukoaisi.
... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä
he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?
Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin
ohauksiini kiinni.
Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset
ajatukset tunkea mieleeni?
Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta
puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni,
koko olemustani.
Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja
minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti
kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!
--Antti....
Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen,
vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan.
--Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin.
--Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä
voin niin pahoin.
--Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs
muuta.
--Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain.
--Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee
yhtä nopeasti.
Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin.
--Mutta kun Liisi voi pahoin?
Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä.
--Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo.
Hän hymyili ja nyökkäili minulle.
--Eikös niin Liisi?
--Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla.
Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun,
vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne
Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja
avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet
liiankin selvään.
--Jospa vielä käännyt sairaaksi?
--Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin.
--Kyllä se menee ohitse--toisti Agneskin.
Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös
laivalle.
--Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan
istuinpaikan.
--Voit.
Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä
jäähyväisiään.
--Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi.
Ivallisesti sille hymähdin.
--Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa.
Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä
välinpitämätön.
Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton,
huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä
takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin
jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen....


VI

En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että
halusin vaan kotiin, lasten luokse.
Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka
he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista.
Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät
olisin ollut poissa.
Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman
murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan
näitä tänlaisia tuskia.
Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä
vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni:
--Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen
mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi....
Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle,
että saisin rauhassa levätä.
Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen
uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin
levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista,
valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse.
Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida
niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä
heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois?
Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä?
Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti
toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon
naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti,
vakavaluontoinen, rehellinen Antti?
Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit
juuri--
Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin
tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä
seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi.
Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla
Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja
kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua
kaikki, yksin hiekkakin maassa.
Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen
vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa?
Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine
rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua.
Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella
äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani.
Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että
mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy
läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen
äkkiarvaamatta valtaansa.
Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka
sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa
hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin.
Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä,
kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Agnes - 4
  • Parts
  • Agnes - 1
    Total number of words is 3523
    Total number of unique words is 1945
    24.1 of words are in the 2000 most common words
    32.7 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 2
    Total number of words is 3511
    Total number of unique words is 1943
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 3
    Total number of words is 3490
    Total number of unique words is 1902
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 4
    Total number of words is 3485
    Total number of unique words is 1861
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 5
    Total number of words is 2643
    Total number of unique words is 1467
    26.0 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.