Agnes - 2

Total number of words is 3511
Total number of unique words is 1943
24.2 of words are in the 2000 most common words
34.0 of words are in the 5000 most common words
39.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa,
vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.
Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!
Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki--?
Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati
tänlaista vanhaa, ulospestyä!
Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä
hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen
silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän,
joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa
ylellisyyttä.
En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut
ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää
sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En
päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.
Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä
viihdytellä.
--Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti
antaa sokuria.
Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta
sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa
heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.
--Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.
--Niin--kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.
--Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?
Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä
siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä
vähintäin vietävän.
--Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään
seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä,
suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä
itke pienein, elä--mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan
hukassa--
Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti
seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.
--Mitä--? Onko Agnes--onko neiti Werther jo tullut.
--On, on,--mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.
--Ja lapset tuommoisina--? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin
hullusti asettanut?
--Niin, no--mene nyt, Antti kulta, elä kysele.
Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut
minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni
ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä
surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata
käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan
kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,--mitä sitten nyt! Ja Antin
tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.
--Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!
--Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että
siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan?
Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin
hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla
salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.
--Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.
--Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen
salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan
tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.
Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä
sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen
päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni,
vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi
kuormani ollut kuinka raskas.
Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi
tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni
päihin saakka.
Mitä tehdä--?
Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman,
joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.
Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin
tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.
Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun
menevän vitsaa hakemaan.
Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin
hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.
Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin
muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun
takaisin päälleni.
Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua
rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan
sinne nyt pääsin.
Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin,
Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin
samassa paremmalle tuulelle.
Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin,
sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.
Mutta hän kieltäytyi.
--En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja
läksi pois.
Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat,
kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.
Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen,
siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous,
harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus,
se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja
mielikuvituksen eleille.
Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut
mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen
haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt
taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman
ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu
pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys
oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja
kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei
järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta
silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää
koko olemustamme.
--Ja runoutta, sanoitte?--Antti alkoi oikein kiivastua.--Voiko tosiaan
väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?
--Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!
--No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota
tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on
asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä
puuttuu kokonaan kansallinen pohja.
--Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy
teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa,
elämää, passioonia--
--Ja onko siinä mitään uutta--?
--Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä
nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa,
kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä?
Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.
--Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan
laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.
Agnes nauroi.
--Oikeinko te puhutte täyttä totta?
--Tietysti.
Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.
--Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?
--Suomalainen muiden rinnalla.
--Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.
--Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt
luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!
Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.
--Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla
keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla
totuudella lausutut mielipiteet.
--Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta.
Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin
juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?
--Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää
paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi
syksynä--
--Minä? Mitä minä siellä tekisin?
--Noo--käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.
--Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.
--Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen
oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin
sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte
Pietarissa muutamia kuukausiakaan--!
--Niin mitä sitten?
Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman
naisen hieno, tenhoava ilme silmissä.
Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin
alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen
hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä,
tyytyväisellä naurahduksella.
--Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?
--Sanokaa.
Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei
läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes
kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman
viehkeän ja vaarallisen silmäyksen.
Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan
katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita
kuolevaisia?
--Sanokaa! toisti Antti vieläkin.
--Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa
jok'ainoalle sanalle.
--Niinkö luulette?
--Lyömmekö veikkaa?
Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes
heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi,
kuinka varma hän oli vallastaan.
Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan
silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.
--Te erehdytte. Minä en muuttuisi.
--Ettepä uskalla lyödä vetoa.
--Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua
antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus
olisi jo yksi askel muuttumiseen.
Siinä oli, tiesinhän sen!
Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä
näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa
enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!
--Mutta kuulkaa!
--Kyllä?
--Entä jos--? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä
pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te
yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne--heräisitte ja löytäisitte
itsenne: vallan toisena ihmisenä?
Antti myhäili.
--Mitä joutavia!
--Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.
Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi
keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni
sitä kääntymään toisaanne.
--Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?
--Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta--
--Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?
--Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin
teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!
--No, no, kovinpa te--alkoi Antti.
--Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa
maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä,
älykkäitä, kehittyneitä--ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin
Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.
--Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes,
löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa--?
Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.
--Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!
Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä.
--Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla
uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää
silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa,
kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha!
Minua vähän harmitti.
--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.
Hän nousi ja tuli luokseni.
--Loukkaannuitko sinä?
Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.
--No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät
jätän tällä kertaa.
--Tapaammeko vielä toisiamme?
--Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne.
Vai kuinka, herra Reijola?
Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi
minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?
--Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.
--Luultavasti, hän vastasi.
--Siellähän sitten tavataan.
Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi
häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli
hänen jälkeensä.
--Mitä pidät hänestä?
Antti ei heti vastannut.
--Eikö hän ole hurmaava?
--Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja
nautinto-himoinen.
Kummallista--minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein
hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan
Agnesia.
Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.
--Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut
pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.
--Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki
orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä
juhlakentälläkin?
--Olihan niitä.
--Sen arvaan.
--Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja
antaantuvat hänen orjikseen?
--Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo--siitä olen
vakuutettu.
Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.


IV

Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä
suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.
Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti
yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui
kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista
villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu
pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja
aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se
korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri
hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään
muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio,
taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille
tuomaan.
Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät
puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti
niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää
keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen
läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja
vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin
vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.
Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä
synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan
vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä
milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin
olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia!
Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen
toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa,
vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot
riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret
mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan
syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan
elävien paistivatia?
Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita
tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään
puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin
heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon
nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi
muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt
korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli
mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.
--Liisi--kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.
Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin
nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.
--Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.
Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä.
Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin,
sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni
taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin--Antti
tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi
hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka
somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle
sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?
Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia
tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.
He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.
--Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?
--Suuressa määrin.
--Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina
syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella
sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja
mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on
ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen
suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu
rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti
Werther, ette osaa panna arvoa.
Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti
odotti vastausta.
--Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?
--Ei, ei.
Hän nauroi ja pudisteli päätään.
--Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin
maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele,
sehän olisi kauheata henkistä vankeutta.
--Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei
rakkauden kahleita kanna.
--Te rupeatte runolliseksi.
--Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa
seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka
ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä
sekä toisiinsa että luontoon.
--Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä,
minkälainen opas te olette.
--Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.
--Mihinkä se olisi?
--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.
--Hevosellako menisimme vai jalan?
--Kuten vaan tahdotte.
--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.
--Kyllä.
--Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?
--Saan varmaan. Olkaa huoletta.
--Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?
--Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.
Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin
olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä
pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.
Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....
Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä
soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin
kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten?
Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi
paheksuin?
Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan
seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli
vaikea hallita.
--Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.
Viimein näytti Agnes huomaavan minut.
--Pikku Liisi--sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.
Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.
--Enhän minä osaa ratsastaa.
Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.
--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?
--Minä jään kotiin.
Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka
tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?
--Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.
Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta,
hän, joka muuten oli niin tarkka?
--No, sillä tavalla! huudahti Agnes.
Mutta minä panin vastaan.
--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.
--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran
päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?
--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa,
tiedäthän sen.
--Sille ei sitten mitään voi.
Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin
tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta
tuskastani.
--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua
lähteä mukaan?
He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset
valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä
virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä
satulat.
Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat
yhden illan viettää Agnesin seurassa.
Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen
auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.
Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan.
Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä
lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman
kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa
huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista
pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes
sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?
Sekä joutui, että muisti!
Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi
polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä
näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla
kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.
--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.
Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.
Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.
--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?
--Hm--
Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä?
Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin
uudelleen.
--Etkös olisi? Kuinka?
Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja
katsoi minua kasvoihin.
Täytyi vastata.
--Enpä tuosta ole millänikään.
--Onko se ihan totta?
Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.
Hän nähtävästi rauhoittui.
--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja
aina hyvä.
Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.
Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta
silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.
--Lyyli raukka kylmettyy.
Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua
ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.
Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti,
en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää
kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.
--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja
kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä.
Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo
liikkeellä.
--Kyllä.
--Niin, hyvästi nyt.
Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.
Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi
itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin
suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä
pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.
Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en
voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että
hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat
silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.
Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta,
potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.
--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs!
Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana,
enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti
valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin
ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea
semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla
olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.
Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani
ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä,
uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen
vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin
kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt
pyhästi lupasin itselleni.
Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi
olla.
--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!
Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen
kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta
paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani
tuota avonaista suuta vasten.
Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja
suoristin selkäni.
--Nuku kiltisti, lapseni.
Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.
Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä
kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja
he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa
nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä
hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi
päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän
ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.
He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut.
Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä
juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin,
nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he
taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.
Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut
mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän
huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Agnes - 3
  • Parts
  • Agnes - 1
    Total number of words is 3523
    Total number of unique words is 1945
    24.1 of words are in the 2000 most common words
    32.7 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 2
    Total number of words is 3511
    Total number of unique words is 1943
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 3
    Total number of words is 3490
    Total number of unique words is 1902
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 4
    Total number of words is 3485
    Total number of unique words is 1861
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Agnes - 5
    Total number of words is 2643
    Total number of unique words is 1467
    26.0 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.