Adlercreutzin sanansaattaja: Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808 - 4

heidän äkkipikaa laitetusta sairashuoneestansa, pimeästä ja kylmästä
huoneesta, jossa sairasraukat makasivat osaksi kurjilla olkilyhteillä,
osaksi nihkeällä maalla.
"Tiesinhän minä, että sinä olet urhokas poika" huusi vanha Niilo
temmaten käteensä jonkun vihollisen kiväärin. "Onko täällä ketään, joka
oli mukana Porrassalmella 13:na päivänä kesäkuuta ja muistaa sen
päivän. Hurraah! Nyt on ryssä samassa pinteessä!"
"Minä olin mukana, minä olin mukana", kaikui useasta rivistä ja moni
harmajapäinen soturi hymyili ylen tyytyväisenä, kun häntä kuumimmassa
taistelussa muistutettiin tästä kunnian päivästä, jonka kokonaan
ratkaisivat savolaiset painetit. Kehä näitä vanhoja urhoja kokoontui
Niilon ympärille, ja heidät nähdessään sai Niilo-ukko uutta intoa ja
rohkeutta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin nuoruutensa päivinä ja
melkein yhtä lujasti tarttui hän aseesen.
"Nyt me tanssimme saman tanssin kuin Porrassalmella ja Keltin
maakuopilla", huusi hän ja ryntäsi erinomaisella vilkkaudella
Venäläisten päälle. Ahdistettuina yhä pienemmälle alalle kävi heidän
vastustuksensa heikommaksi joka minuutti. Suomalaisten rautavanne kävi
yhä taajemmaksi suljetun kolonnan ympärille.
Kyösti, joka oli joutunut Niilosta erilleen, taisteli kuin todellinen
urho, vaikka edelliset ponnistukset melkoisesti olivat häntä
heikontaneet. Mutta yht'äkkiä tuntui kuin hän olisi saanut kaiken
entisen voimansa; hän hyökkäsi venäläisen lipunkantajan päälle, joka
vielä miehuullisesti vastusti Suomalaisia.
"Ah, jos voisin valloittaa tuon lipun", ajatteli nuorukainen. "Minä
koetan".
Kun Venäläinen näki Kyöstin hoikan vartalon, levisi kamala ja samalla
pilkallinen hymy hänen huulilleen. Mutta hän sai pian ruveta
ajattelemaan toisin, kun Suomalainen jo kahdesti oli lävistänyt hänen
käsivartensa, jolla hän lippua piteli. Estääksensä lipun joutumasta
voittajan käsiin, teki vihollinen ankaran ponnistuksen reväistäksensä
lipun irti tangosta. Hän paljasti samassa varomattomasti rintansa, ja
salaman nopeudella työnsi Kyösti painettinsa siihen ja tempasi käteensä
jo puoleksi repaleisen lipun. Kun Venäläiset näkivät lippunsa
Suomalaisten vallassa, heikkoni heidän uhkarohkeutensa melkoisesti.
"Hyvin, poikani", huusi vanha Niilo. "Semmoista urhotekoa ei ole kukaan
meidän suvussamme vielä tehnyt. Sen pitää -- -- --".
Ukko ei ehtinyt edemmäksi; luoti tunki vanhuksen rintaan ja katkasi
hänen puheensa. Kyösti riensi hänen luoksensa ja ehti ajoissa saamaan
ukon viimeisen huokauksen.
"Minä kuolen voitossa", kuiskasi vanhus heikolla äänellä. "Säilytä
lippu tarkasti. Jumala siunatkoon sinua. Taistele -- -- aina -- ur
-- -- holli -- sesti -- -- Suo -- men -- -- ede -- -- --".
Siihen loppui ukon voima. Vahva verivirta, joka juoksi hänen suustansa,
vei hänen henkensä mukanaan.
Kyösti näki ettei tässä ollut aikaa huokauksiin ja valituksiin.
Synkkänä nousi hän vanhuksen ruumiin vierestä. Hän ei kuitenkaan voinut
vastustaa tätä ajatusta, joka kaikkien muiden surullisten ohessa
vastustamatta tunki hänen mieleensä:
"Jumalan kiitos; hän ei kuitenkaan joutunut Siperiaan".
Venäläisten voima oli murrettu. He autausivat voittajien armoille.
Pahasti haavoittunutta Bulatowia kohteli Cronstedt mitä lempeimmästi.
Pian sen jälkeen vaihetettiin hän Pyhäjoella vangittuun G.
Löwenhjelmiin.
Turha olisi kertoa sitä riemua, joka vallitsi Suomalaisten rivissä.
Voiton ilo tuli vielä suuremmaksi, kun huomattiin kuinka pieni
mieshukka oli. Väsyneet sotamiehet saivat lepoa ja virkistystä
tarpeeksi.
Kun Cronstedt ratsasti riviä pitkin ja tuli sille paikalle, jossa
Kyösti istui maassa kuolleen Niilon pää helmassansa äänetönnä surren,
että hän nyt oli yksinä ilman turvaa ja kotoa, pidätti eversti ratsunsa
ja viittasi nuoren Suomalaisen tulemaan luoksensa.
"Kuulepas", sanoi hän, "minä näin että sinä tänään ensimmäisenä
ryntäsit pappilaan; mutta mikä riepu tuossa vieressäsi on?"
"Se on venäläinen lippu".
Cronstedtin katse kirkastui kauniisti kun hän edelleen kysyi:
"Oletko sinä valloittanut sen?"
"Olen".
"Mutta sinä olet haavoitettu, miksi et sidota haavojasi?"
"Nämä pahimmat haavat sain lipusta taistellessani, mutta ne eivät
ensinkään tuskastuta minua. Sitä paitsi pitää minun pitämän huolta
siitä, että vaari ensin haudataan kristilliseen tapaan, sitte on kyllä
vielä aikaa näiden naarmujen sitomiseen".
Cronstedt loi nuoreen sotilaspoikaan salaamattoman ihailevan katseen.
Sitte sanoi hän:
"Sinä olet ansainnut kunniamerkin, poikaseni, ja sen sinä saat.
Tahdotko ruveta sotamieheksi?"
"Tahdon mielelläni", vastasi Kyösti riemullisesti. "Vaari on nyt
kuollut ja minä olen yksin maailmassa. Minäkin tahdon nyt vuotaa vereni
isänmaani armaan Suomeni edestä".
"No tästä hetkestä ruveten sinä kuulut meihin".
"Hurraah! Eläköön Suomi", huusi Kyösti heiluttaen kättänsä, ja
ympärillä olevat yhdistyivät tähän mielenosoitukseen. Hän sai itse
kantaa valloittamansa lipun "kunnia-asentoon" asetettujen rivien
lävitse, ja tämä, niinkuin hän myöhemmin useasti lausui, oli "elämänsä
juhlallisimpia hetkiä".
Samana päivänä haudattiin vanha Niilo Revonlahden hautausmaalla
entisten Porrassalmilaisten toveriensa ja Revonlahden asukkaiden läsnä
ollessa. Liikutusta nähtiin jokaisen kasvoissa, ja kun Cronstedt lausui
muutaman soturimaisen tervehdyssanan vanhuksen haudalla sekä pyssyjen
laukauksen viimeinen tervehdys eläviltä kuolleelle oli kaikunut,
nähtiin kyyneleitä usean silmissä. Ja kun viimeinen sotamies oli
poistunut, oli Kyösti vielä yksin haudalla. Mutta rumpu kutsui ja hänen
täytyi poistua. Ennen lähtöänsä ajatteli hän kuitenkin itsekseen ja
hänen ajatuksensa pukeusivat seuraaviin puoliäänisiin sanoihin:
"Minä tahdon kuolla saman kuoleman kuin hekin Suomen edestä".
"Oikein, poika", kuului ääni Kyöstin takaa ja kun hän kääntyi,
kohtasivat häntä Antti Kettusen puoleksi iloiset, puoleksi suruiset
katseet sekä Katrin kyyneleiset kasvot.
"Oikein! Niin ajattelee jokainen kunnon Suomalainen", jatkoi Antti ja
tarttui Kyöstin käteen. "Jumala olkoon kanssasi!"
"Minä otan kastellakseni Niilon hautaa ja tuon joka sunnuntai sille
vereksiä kukkasia", sanoi Katri hymyillen Kyöstille.
Nuorukainen ei voinut vastata mitään; hän oli niin tunteidensa vallassa
niiden tapauksien johdosta, jotka muutamassa päivässä olivat häntä
kohdanneet. Hän pudisti lämpimästi Antin ja Katrin käsiä ja riensi
nopeasti pois. Kyösti ei saanut kuolla taisteluissaan isänmaansa
edestä, kuinka hän kuolemaa etsikin. Virran sillalla sai hän pahan
haavan, mutta parani pian ja oli jo Oravaisissa ensimmäisinä. Siellä
oli hän vähältä joutua vangiksi, mutta hänen pelasti tuo vanha
karjalainen jääkäri, jonka kanssa hän oli tutustunut Adlercreutzin
osastossa yöllisessä hyökkäyksessä Kettuselta. Vaarallisesti
haavoitettuna ei hän saattanut seurata armeijaa enään.
Kun Antti sai kuulla, mikä kohtalo oli tullut nuoren vänrikin osaksi,
sillä siihen arvoon oli Kyösti ylentynyt, nouti ukko hänen luoksensa.
Katri hoiti häntä mitä suurimmalla hellyydellä, ja sodan loputtua tuli
hän, joka salaisuudessa jo kauvan oli rakastanut tuota urheata
sotilaspoikaa, hänen vaimoksensa, jonka jälkeen Kyösti sai appensa
talot hoidettavikseen.
Rauhaisina kesäiltoina oli hänellä usein tapana istua Niilon haudalla
ja pojilleen kertoa kohtaloitansa. Hän sanoi silloin aina, kun hän oli
kertonut jotakin vaarallista tapausta:
"Kyllä siitäkin tapauksesta oli paha selvitä ja kyllä sekin vaikea oli,
mutta en minä milloinkaan ole pahemmassa pulassa ollut, kun viedessäni
Adlercreutzilta Revonlahdella kirjettä Cronstedtille".