Adlercreutzin sanansaattaja: Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808 - 2

väänsi ryssä naamaansa niin inhoittavasti, että tuo nuori sotilaspoika
tunsi sydämensä oikein raskaaksi. "Jahka olemme nöyristäneet
kankeaniskaiset kansalaisesi, tulee luultavasti sinun vuorosi".
Kyösti ei huolinut vastata mitään, vaan loi viholliseensa halveksivan
katseen ja heittäytyi sitte eräässä loukossa olevalle olkilyhteelle.
Tällä sijalla, ainoa mikä hänelle kylmänä talviyönä suotiin, lepäsi hän
liikkumattomana, näennäisesti vähääkään huolimatta jääkärien
pilkkasanoista, mutta kun viimeinen sotamies oli kadonnut näkyvistä,
hypähti hän ylös. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kauvan hillityt
tunteet purkausivat sanoiksi näin:
"Lurjukset! Vanhaa vaaria kohtelivat he kuin eläintä ja minun he ovat
sulkeneet tämmöiseen kurjaan läättiin. Huh, ilma on kylmää! Isä oli
kyllä oikeassa, sanoessaan ettei Venäläisiltä ollut mitäkään hyvää
odottamista. Kenraali näytti kuitenkin tuntevan ihmisen tavalla, kun
hän käski vaaria hoitamaan hyvin. Mutta, onko ihmisellistä sulkea
ihminen tämmöiseen hökkeliin. Ah, jospa pääsisin täältä pois. Ei
vaarille kukaan tee pahaa niin kauvan kuin hän on kipeä, mutta jahka
hän tulee terveeksi, saattavat nuot ilkiöt lähettää hänen Siperiaan
siitä syystä että hän otettiin aseilla varustettuna. Ei, se ei saa
tapahtua", -- huudahti Kyösti päättävästi ja joka olisi nähnyt
viisitoista vuotiaan, kun ajatus "rakkaan vaarinsa" pelastamisesta sai
silmänsä säihkymään ja vartalonsa oikenemaan, olisi varmaankin pitänyt
hänen kahdenkymmenen vuoden vanhana nuorukaisena. "Minä tahdon
tarkemmin tutkia vankihuoneeni", ajatteli hän ja rupesi oitis sitä
tekemään.
Pimeys oli kuitenkin niin vahva, että hän vaan vaivoin taisi liikkua
käsin tunnustelemalla, ja kuinka hiljaa hän astuikaan, oli hän monta
kertaa kaatumaisillansa jollekin edessään olevalle esineelle. Nämät
esteet eivät kuitenkaan rohkeata Suomalaista peloittaneet; hänen täytyi
ehtiä päättämänsä määrän päähän, tapahtui se sitte kuinka hiljaa
tahansa. Puolen tuntia huoneessa liikuttuansa tapasi hän akkunan, jota
hän ei ollut ennen huomannut. Hän oli vähältä huudahtaa ilosta, kun hän
huomasi akkunan olevan kylläksi leveän miehelle kiipeämään ulos. Ainoa,
mikä häntä huolestutti, oli se, että siinä oli lasiruudut. Kuinka hän
saattoi poistaa kaikki esteet pitämättä ääntä ja siten herättämättä
vahtimiehen huomiota, sillä ei hän osannut ajatella muuta kuin että
häntä vartioittiin!
"Joutavia; totta siihenkin keino keksitään", ajatteli hän. "Minä odotan
nyt puolenyön tuloa, ja kaikkien nukuttua panen minä tuumani toimeen".
Nyt juuri hän kuuli marssivien sotamiesten jyminää.
Se olikin patrulli, ensimmäinen joka lähestyi. Hillityllä
hengittämisellä kuulteli Kyösti heidän tasaista astuntaansa, ja hänen
sydämensä sykki kovasti huomatessaan niiden taukoavan oven edessä. Hän
peljästyi yhä enemmän kun hän selvään kuuli oven avattavan ja hän
ajatteli muun muassa, (sillä paljon muutakin harhaili hänen mielessään
tällä hetkellä):
"Jos minä nyt viedään pois, tulee ehkä pako mahdottomaksi, sillä
saattavathan he heittää minun semmoiseen vankeuteen, jossa ei ole
akkunan eikä ikkunan pienintä aavistustakaan".
Edemmäksi eivät hänen ajatuksensa ehtineet, sillä ovi avattiin äkkiä ja
karkea ääni huusi: "Oletko siellä, poika?"
"Olen", vastasi Kyösti heikolla äänellä, sillä hän pelkäsi, että jos ei
hän vastaisi, rupeisivat Venäläiset tutkimaan huonetta ja huomaisivat
ehkä silloin akkunan, josta eivät he luultavasti tähän saakka
tietäneet.
Venäläinen, joka luuli vangin olevan puoliunessa koska hän vastasi niin
matalalla äänellä, sanoi:
"En minä voi sille mitään, että häiritsen untasi, sillä minua on
käsketty näin silloin tällöin koska päähäni pälkähtää käydä sinua
tervehtimässä. Ha, ha, ha."
"Ha, ha, ha", nauroivat jääkärit pilkallisesti kun ovi suljettiin ja
telki nostettiin eteen.
"Niin, naurakaa vaan, te", ajatteli Kyösti, raivoissaan pujoten
nyrkkiänsä ja purren hampaitansa, "mutta lopussa kiitos seisoo, oli
vaarin tapana sanoa ja niin minäkin sanon".
Näin sanoen hapuili hän taasen akkunalle. Kasvonsa koskivat kylmään,
jäätyneesen ruutuun, ja ajatellessaan vanhan isonisänsä tilaa, ei hän
saattanut pidättää kahta kuumaa kyyneltä, jotka tipahtivat hänen
silmistään. Ah, viidentoista vuotiaan tunteet eivät vielä ole niin
terästetyt, että tapauksia saatettaisiin katsella samalla
levollisuudella kuin kolmenkymmenen vuotinen mies niitä katselee,
vaikkapa ne koskisivat rakkaita omaisiakin. Toiseksi oli kulunut vaan
yhdeksän vuorokautta siitä kuin Kyösti kadotti isänsä, että se
tunteitten aaltoileminen, johon kuolinviesti oli hänen saattanut,
tarvitsi vaan vähäpätöisen herätyksen, taasen noustaksensa eloon. Tuo
tuntematon kohtalo, joka odotti vanhaa soturia kolmannen Kustaan
loistavista taisteluista, oli tämä herätys. Itseänsä nuorukainen ei
ajatellut. Tuvassa oli kylmää ja kolkkoa; ulkopuolella vinkui vahva ja
nihkeä tuuli nurkissa ja sai ilman sangen pahaksi sille, jonka täytyi
olla ulkona. Kyösti ei näinä muistojen silmänräpäyksinä tuntenut
kylmyyttä tuvassa, vaikka hänen ruumiinsa lävitse silloin tällöin kävi
kylmä vilunpöyry; ei hän myöskään havainnut tuulen yksitoikkoista
vinkunaa ulkona. Tietämättänsä nojausi hän hiljaa seinää vastaan ja
painoi kasvonsa lujemmin ruudulle ja -- ratsh! tuolla kylmästä arka
ruutu oli palasilla hangella. Hieno lumipilvi peitti samassa vangin.
Kyösti hypähti peljästyneenä ylös ja tirkisteli ruutua ja sangen monta
minuuttia kului ennenkuin hän tointui. Tarkasti kuuneltuansa,
osoittaisiko jokin kenenkään kuullen ruudun särkymisen, ajatteli hän:
"Joko täällä ei ole vahtimiestä ensinkään, taikka lepää hän täydessä
unessa. Mutta mitähän lämmintä oikealla poskellani tuntuu. Täällä on
niin pimeä, etten saata nähdä. Ah, se on varmaankin verta; lasinsirpale
on tehnyt siihen haavan".
Sittekuin hän, niin hyvin kuin se pimeässä kävi laatuun, oli tutkinut
haavansa ja huomannut sen vähäpätöiseksi, meni hän taas akkunalle.
Päänsä koski johonkin esineesen ja taas pyryili hänen ympärillänsä
hienoa lunta, joka oli niin kylmää että häntä oikein pöyristytti.
Luminen oksa, joka oli kasvanut akkunaa vasten, oli sen särkyessä
pistäytynyt huoneesen. Siitä tiesi Kyösti, että lähellä kasvoi puu ja
hän iloitsi siitä, sillä saattoihan hän hädän tullen paeta siihen.
Miten hänen nyt piti tekemän? Painaisiko hän ulos jäljellä olevat
ruudut ja lähtisikö hän matkaansa? Hänen tätä tuumiessaan, läheni taas
tupaa nopeita askelia, ovi avattiin ja äskeinen karkea ääni kysyi samaa
kuin ensi kerrallakin. Kyösti antoi hänen uudistaa kysymyksensä pari
kertaa, teki sitte liikkeen kuin olisi hän yhtäkkiä herännyt ja vastasi
niin puoliunisella äänellä kuin suinkin. Ryssä, joka nyt oli yksin,
jupisi muutamia ymmärtämättömiä lauseita, nauroi uudestaan ja poistui,
huolellisesti suljettuansa oven.
"Nyt taikkei koskaan", ajatteli Kyösti ja lähestyi akkunaa. Samassa
kuuli hän pitkän ulvonan. "Se on susi", jatkoi hän ajatuksiansa;
"min'en sitä pelkää; se tulee vielä seurakseni pakoretkellä".
Tätä sanoessaan tempoi hän jäljellä olevat ruudut akkunasta. Sitte
kuulteli hän tarkasti, kuitenkaan havaitsematta muuta ääntä kuin tuulen
hälvenevää suhinaa. Yö oli jotenkin pimeä; ei edes valkea lumikaan
saanut vaalastusta aikaan. Kyösti laski kätensä akkunanpielelle. Se oli
niin mädäntynyt että hän helposti saattoi siitä palastaa isoja
kappaleita. Varovasti nousi hän akkunalle ja oli juuri aikeessa hypätä
alas, kun hän kuuli huudon. "Vahtimies huutaa vaihetusta", ajatteli
hän. "Nyt minun täytyy rientää ennenkuin patrulli palajaa takaisin,
sillä kun ovi avataan, syntyy siitä ilmaliike, jonka vartio varmaankin
huomaa".
Tuumasta toimeen. Kyösti hyppäsi alas, ajatellen: "menköön syteen
taikka saveen!" ja hän vaipui lumeen kainaloihinsa saakka. Voimakas hän
oli, vaikka vasta niin nuori, ja helposti hän pääsi lumikinoksen
lävitse kapealle tielle, jonka hän tiesi vievän metsän lävitse Kettusen
itäpuolelta. Kyösti lähti juoksemaan niin paljon kuin osaksi jäätynyt
osaksi sohjainen lumi sitä salli. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän
kauvankaan jaksaisi juosta, sillä hetken perästä alkoi hän jo tuntea
väsymystä. Hän pysähtyi ja katseli ympärillensä.
"Ah, jos minulla nyt olisi sukseni", ajatteli hän. "Entä jos yrittäisin
kääntyä kotio päin ja..."
Uusi huuto Kettuselta päin keskeytti hänen ajatustensa juoksua.
"Siellä on myöskin tie suljettuna", jupisi hän huolestuneena. "Siis
minun perästäkin täytyy jatkaa matkaani pohjoiseen päin. Kun vaan
pääsisin 'alta pois' ennenkuin Venäläiset huomaavat paenneeni!"
Tätä ajatellessaan kulki Kyösti eteenpäin uutterasti ja luuli olevansa
jotenkin Kettusen kohdalla, kun hän takaansa kuuli epäselvää hälinää,
ikäänkuin riitaa. Hän pysähtyi hämmästyneenä, sillä hän kuuli selvään,
että he olivat Venäläisiä, ja hänen päähänsä pisti oitis että he olivat
häntä ajamassa takaa. Hän ei pettynytkään, sillä kun Bulatow sai tiedon
Kyöstin paosta, lähetti hän oitis muutaman jääkärin häntä etsimään,
käskyllä tuoda vanki takasin elävänä taikka kuolleena. Bulatow pelkäsi
että Suomalaiset muuten liian varhain saisivat tiedon hänen asemastaan
sekä hänen väkensä todellisesta paljoudesta. Jääkärit pitivät sentähden
erittäin tärkeänä saada Kyösti valtaansa, ja kun he luulivat hänen
paenneen pohjoiseen päin, kulkivat he ketjussa tarkasti tutkien
jokaista pensasta ja puuta.
Siinä nyt Kyösti seisoi, niinkuin hän luuli, joka silmänräpäys valmiina
joutumaan vihollisen käsiin, jossa tapauksessa hän todella olisi
"tullut tuhasta tuleen". Mutta harvoin on tapahtunut että pelkuruus
olisi ollut valtavampi kuin rakkaus elämään. Samassa kun vaara
ikäänkuin kohotettu kalpa on putoamaisillaan ihmisen päähän,
ponnistautuu hän viimeiseen voimaansa asti välttääksensä sitä; sillä
niissä hetkissä, jolloin hengestä heitetään arpaa, tuntuu elämä niin
intoiselta, vaikka, vaaran ollessa kaukana, kuolemasta puhutaankin
halveksivasti. Silloin, kun ihminen todella tuntee ijankaikkisuuden
tuulahduksen kiitävän sielussansa, on hän ylipäänsä pelko lähtemään
kuolemata vastaan, ja ehkä sentähden, ettei hän tunne kuolintapaansa,
ja tämä tietämättömyys juuri kai on se, joka kovimmin koskee sieluun.
Jos hän ei milloinkaan ennen ole ollut vilkasaatteinen, niin kyllä hän
nyt sitä on; aivuissa risteilee tuhat ehdotusta, joista kaikista vaan
yksi ainoa saattaa olla mahdollinen. Ja aina valitsee hän sen joka on
lähinnä, tietämättä tuoko se mukanaan pelastuksen taikka kuoleman.
Useimmiten ei ole aikaakaan punnita mitä on tehtävä taikka ei.
Niinpä nytkin; Kyösti oli päättänyt uskaltaa kaikkea pelastukseksensa,
että hän sitte vuorostaan saattoi pelastaa vanhan isonisänsä, sillä hän
oli saanut päähänsä, että Bulatow vaan odotti Niilon parantumista,
lähettääksensä hänen muiden onnettomain vankien kanssa Siperiaan, eikä
tätä luuloa saanut kukaan poistettua. Hänellä vaan ei vielä ollut
selvillä kuinka tämän pelastuksen piti käymän päinsä. Ensi huolensa oli
nyt pelastua itse. Hetken hän oli kahden vaiheella kiipeisikö hän isoon
puuhun vai kätkeytyisikö hän pensastoon, joka pistäysi esille lumesta
noin parin kyynärän päässä hänestä.
"Ei", ajatteli hän. "Jos minä kapuan puuhun, syntyy siitä kolinaa ja
takaa-ajajani huomaavat minun varmaankin. Jos minä kätkeydyn
pensastoon, tutkii vihollinen luultavasti senkin, ja minä olen taas
kiinni". Tuumittuansa vielä hetken, jonka ajalla Venäläisten kuiskaavat
äänet olivat yhä lähenneet, virkahti hän: "Nyt olen keksinyt
turvallisemman keinon. Sieltä ei kukaan ryssä tiedä minua etsiä".
Nopeasti hyppäsi hän muutamaan kinokseen ja kokosi lunta päällensä.
Siellä oli hyvä ja lämmin maata eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hiki
rupesi virtaamaan pitkin Kyöstin ruumista. Hän tuli levottomaksi; vielä
ei vihollisia kuulunut, ja epävarmaa oli kuinka kauvan hänen täytyi
olla tässä. ajan pitkään kuitenkin sangen epämukavassa asennossa. Hän
aikoi jo pistää päänsä esille tutkiakseen olivatko jääkärit lähteneet
menemään toista tietä vai ei, mutta juuri samassa kuuli hän
vainoojiensa kuiskaavat äänet läheisyydessään. Hän ei uskaltanut
liikahtaa peljäten pienimmänkin varomattomuuden ilmaisevan hänen
kätköpaikkansa. Venäläiset tutkivat ylen tarkasti lähimmät puut ja
pistivät painettinsa niin syvälle pensaihin, että Kyösti epäilemättä
olisi läpitse pistetty, jos hän sieltä olisi turvaansa etsinyt. Pari
jääkäriä astui niin läheltä Suomalaisen ohitse, että heidän olisi
tarvinnut astua askeleen taikka pari sivullepäin tavataksensa häntä.
Kyösti pidätti hengitystänsä niin että hän oli vähältä tukehtua. Hän
kuuli takaa-ajajien pysähtyvän lähelle häntä pitämään neuvottelua.
Ottaisivatkohan he tutkiaksensa sohjaista luntakin? Silloin hän olisi
auttamattomasti hukassa. Neuvottelun päätettyä hajoutui joukko. Toinen
puoli meni suoraan itää kohden, loput lähtivät joelta päin etsimään
karkuria. Kyösti oli pelastunut, ja kun hän varmaan luuli vihollisen
ehtineen niin loitos, ettei se enään palajaisi takaisin, hypähti hän
ylös, pudisti lumen päältänsä ja lähti nopeasti astumaan Lumijokea
kohden. Jokainen askel vei hänen siis yhä kauvemmaksi vainoojistaan.
Vihdoin harveni metsä, ja siitä ymmärsi Kyösti lopuksikin päässeensä
toivotulle tielle. Niin oli käynytkin. Semmoisella ilolla, jota vaan se
saattaa tuntea, joka ihmeellisesi on pelastunut kuolinhädästä, äkkäsi
hän vihreät viitat, jotka osoittivat tietä, eikä paljon puuttunut ettei
hän riemussaan syleillyt niitä. Mutta yht'äkkiä laski hän alas
vaaleakiharaisen päänsä ja syvä murhe kuvastui hänen hienoissa
kasvoissaan. Kaikkialla ympärillänsä vallitsi haudan hiljaisuus, sillä
tuulikin oli käynyt levolle. Ei missään näkynyt kulkianta, jolta hän
olisi saattanut kysyä missä suomalainen armeija oli. Kun päivä valkeni
saisivat ehkä vainoojansa hänen käsiinsä.
"Tulkoon lopuksi mikä tahansa", ajatteli hän, "minä lähden menemään
tietä pitkin. Jahka päivä valkenee saan kai nähdä jonkun, joka tietää
minua neuvoa. Eteenpäin siis, vaikkapa Lumijoelle saakka!"
Mutta Kyösti ei ehtinyt kauvas, ennenkuin ratsujoukko, joka ilmestyi
hämmästyneen nuorukaisen eteen kuin pilvistä, sulki tien häneltä.
Suomalainen ei enään ennättänyt heittäytyä lumelle, hän oli jo huomattu
ja hänen korvissaan kaikui tämä huuto:
"Oletko Suomalainen vai ryssä?"
"Suomalainen henkeen ja vereen asti", huusi Kyösti riemuiten ja juoksi
joukkoa kohden. "Jumalan kiitos siitä, että olen tavannut maanmiehiäni!
Nyt saattaa vaarinikin pelastua!"
Kolmekymmentä rakuunaa, jotka Kyösti niin otolliseen aikaan tapasi,
olivat Adlercreutzin osaston etujoukko.


5.

Edellisessä luvussa on jo kerrottu kuinka Adlercreutz 150 miehensä
kanssa ajoi Venäläiset takaisin ja valloitti Kettusen talon, ja sitte
ketjuillansa lähestyi jokea, sekä kuinka hänen täytyi pidättyä, kun
Garnault saapui kirkolta apuväen kanssa. Juuri tässä, kohta Kettusen ja
läntisen Ketin eteläpuolella, joka oli joen itäisellä rannalla, oli
taistelu hurjimmallaan.
Kukapa nyt oli Kyöstiä iloisempi. Hän oli itse saanut puhutella
Siikajoen urosta, ja tämä oli katsellut köyhää, suomalaista poikaa niin
ystävällisesti, ettei poikapoloinen milloinkaan muistanut nauttineensa
niin iloista hetkeä. Kun Kyösti oli kertonut isänsä olleen Siikajoella
kaatuneiden joukossa, oli Adlercreutz taputtanut häntä olalle ja
sanonut;
"Sittehän sinulla on hyvä esikuva poikaseni. Mutta, sanohan, etkö
sinäkin tahtoisi koettaa mihin sinä kelpaat? Sinä näytät minusta
rohkealta".
"Antakaa minulle vaan kivääri, niin minäkin kyllä osaan viholliseen, ja
suokoon Jumala, että saisin tavata jääkärit, jotka vanhaa vaariani
kiusasivat!"
Kyösti häristi nyrkillänsä etelään päin ja Adlercreutz hymyili
tyytyväisenä hänen innokkaalle toivollensa. Hän käski oitis
ajutanttinsa antamaan nuorelle Suomalaiselle kaikki mitä kuului
jääkärin varustukseen.
Kukapa nyt oli Kyöstiä ylpeämpi! Hän ei nyt enään sekuntiakaan epäillyt
isoisänsä pelastuksen onnistumista, ja rinnassaan tämä iloinen ajatus
meni hän sijallensa ketjussa. Karjalaiset mielistyivät oitis Kyöstin
suoriin ja rehellisiin kasvoihin, ja kun hän lyhyen levon kestäessä oli
kertonut tapahtumansa, pidettiin hän oitis täysikelvollisena toverina.
Ijäkäs ja harmaapartainen soturi sanoi:
"Kyllä minä tunnen Niilonimisen sotamiehen, joka oli mukana
Porrassalmella ja muutenkin kaikkialla, missä verta vuoti, mutta en
minä tiedä oletko sinä hänen poikansa poika vai et. No no, se on yhden
tekevä. Pääsumma on se, että sinä olet oikea kristitty, rakastat
kuningastasi ja isänmaatasi sekä että sinulla ennen kaikkia on
rohkeutta rinnassasi ja voimaa käsivarressasi kun sitä kovemmin
kysytään. Niin, niin, älä inttele, poika; kyllä minä tiedän mitä sinä
tahdot sanoa! Kuuletko rumppua? Nyt tilallesi, ja pidä silmäsi auki,
sillä tämän tapaisessa leikissä, joka nyt tarjoutuu, et suinkaan ennen
ole tanssinut. Älä ole kuulevanasikaan luotien musiikkia ja pysy
'turskina', niin ei ole hätäpäivää".
Kyösti kiitti vanhaa, tylynnäköistä mutta hyvänsävyistä soturia
lämpimällä kädeniskulla ja asettui tilallensa, lähelle opettajaansa.
Hei, kuinka matka kului ja kuinka nopeasti viisitoista kasakkaa, jotka
olivat Kettusella, tekivät jälkiä. He näyttivät todellakin tahtovan
mennä kilpaa jääkärien luotien kanssa, jotka täällä heittivät hevosen
ja miehen nurin niskojensa hangelle, että lumi vahvana pyrypilvenä
pyöri heidän ympärillään, tuolla sivumennen naappasivat yhden taikka
pari jalkaa juoksijalta, jonka kautta ratsastajan täytyi antautua
vangiksi, viilsivät kuoren puista ja saattoivat aikaan kaikenlaista
turmiota elävissä ja hengettömissä esineissä.
Myrskyn nopeudella kävi kulku Kettusen molempien talojen välitse ja
ohitse; vielä eivät jääkärit olleet kohdanneet mainittavaa vastarintaa.
Niin arveli ainakin tuo vanha soturimme ja katsoi samassa leikillisesti
Kyöstiin, huomatakseen mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta Kyösti
oli levollinen, sen verran saattoi ukko pimeässäkin nähdä, ja hänessä
syttyi sentähden samassa lämmin ystävyys orpoon.
Kun jääkäririvi saapui Antin talolle, kävi Kyösti niin lähellä
portaita, jolla isäntä seisoi tummakiharaisen tyttärensä kanssa, että
hän selvästi saattoi nähdä heidän kasvonsa. Antin olivat kalpeat mutta
levolliset, tyttären sitä vastoin levottomat. Ei kumpikaan tuntenut
Kyöstiä vaaleaverisenä jääkärinä, joka katseli heitä niin tarkasti,
ennenkuin hän puoliääneen huusi heille:
"Olkaa rauhassa, hyvä isäntä, ja sinäkin, Katri. Kyllä me pian ajamme
ryssät kylästä ja koko pitäjästäkin".
"Mitä sinä olet tehnyt, poika, taikka oletko sinä todellakin Kyösti?"
huusi Antti Kettunen ja juoksi portailta alas. "Vie sinua peijakas! No,
totta tosiaan, sinä se olet! Mutta kuinka, hornan tuutissa, sinä pääsit
vihollisen käsistä?"
"Minä karkasin, näette", sanoi Kyösti ja loi Katriin niin lempeän
silmäyksen, että tämä punastuen käänsi katseensa lumeen, "enkä nyt aio
rauhoittua ennenkuin vanha vaarini on pelastettu".
"Sinä olet kunnon poika", sanoi Antti ja taputti nuorukaista olalle.
"Tiedätkö minne vihollinen on Niiloukon vienyt?"
"En", vastasi Kyösti, ja vapisi vasten tahtoansa kun hän luuli saavansa
kuulla vastaukseksi: "Siperiaan;" mutta hän oikein riemastui, kun Antti
sanoi:
"Erääsen pappilan ulkohuoneesen, jonka Venäläiset ovat laittaneet
sairaita varten, on Niilo viety".
"Kiitoksia ilmoituksestanne, isäntä, ja hyvästi, Katri -- älkäät nyt
peljätkö", huusi Kyösti heiluttaen kivääriänsä ja lähti sitte jääkärien
muassa metsikön lävitse sitä venäläistä jääkäriketjua vastaan, joka
odotti Kettusen eteläpuolella.
"Mitä tuo kummallinen ja kamala ääni on, joka ilmassa vinkuu?" kysyi
Kyösti.
Ne jääkärit, jotka kuulivat hänen kysymyksensä, nauroivat salaa ja
vanha soturi sanoi:
"Se on luotien musiikkia, poikaseni. Mitä pidät siitä?"
Kyösti ei vastannut tähän. Kummallinen tunne oli vallannut hänen.
Hänestä oli kuin tuo pitkä, kestävä ääni olisi muodostunut kähiseviksi
kärmeiksi, jotka yhä lähenivät. Hänen sydämensä supistui. Kyllä hänestä
olisi ollut parempi, että hän olisi nähnyt vastustajansa. Nyt piti
hänen vaan tähtäämän sinnepäin, missä hän näki salamat Venäläisten
pyssyistä. Kun hän sattumalta katsoi sivullepäin, huomasi hän puiden
välissä tumman esineen. Hän hieroi silmiänsä ja koetti katsoa niin
tarkasti kuin hän voi. Niin, oli siinä esine. Se oli Niilon vanha
pirtti. Omituinen tunne virtasi nuorukaisen rintaan nähdessään armaan
lapsuutensa kodon. Hän toivoi vanhan vaarinsa nyt olevan siellä; ukko
olisi sitte nähnyt, ettei nuorempi sukupolvi ollut vanhaa huonompi.
Lukijasta on kai kummallista ja liioiteltua, että Kyösti kotonsa
nähtyään tuli rohkeammaksi, mutta niin oli todellakin laita. Hän olisi
nyt saattanut kuulla toista vertaa enemmän luotia vinisevän ohitsensa,
ajattelematta vetää jalkaansakaan takasin; sillä nyt, kun isä ja äiti
olivat kuolleet, vanha Niilo puoleksi hukassa -- sillä jota enemmän
hän ajatteli ukon pelastusta, sitä vaikeammalta se näytti -- oli tuo
rakas tupa vallannut heidän sijansa hänen sydämessään. Ja kukapa sitä
ihmettelisi! Koto on, niin sanoaksemme, osa meistä itsestämme, ja
silloin kun sitä uhkaa vaara taikka ihminen on ehkä ainaiseksi sen
jättämäisillään, painaa tämä osa sangen raskaana puntarissa. Kun
jääkäririvi teki käännöksen, joutui Kyösti vielä lähemmäksi pirttiä.
Hän ampui kuin kaksi miestä ja kun taistelua oli kestänyt puoli tuntia
oli poika jo kokonaan tottunut luotien vinisemiseen.
Adlercreutz oli itse mukana ketjussa ja kehoitti urheita jääkäriänsä
vankasti vastustamaan niitä hajanaisia osastoja, joita Garnault lähetti
tuleen. Hänen läsnäolonsa vaikutti hyvää taisteleviin, varsinkin
Kyöstiin, joka paloi halusta osoittaa kuntoansa päällikön nähden, ettei
tämä saisi huonoa ajatusta Revonlahtilaisista, ja kostaa Venäläisille
sekä vangitsemistansa että isonisänsä rääkkäystä.
"Kun ensimmäinen koe on tuommoinen, on siitä helppo päästä ansiokkaasen
maineesen", sanoi eversti nähdessään kuinka kylmäverisesti uusi jääkäri
jo ampui.
Kyöstin silmissä säihkyi oikeutettu ylpeyden mielihyvä. Adlerereutzin
kehoittavat sanat innostuttivat häntä vielä enemmän. Melkein jokainen
ampumansa luoti sattui tarkoitettuun mieheen.
Vihdoin alkoi päivän ensi koi kaitana viivana näkyä idässä. Venäläiset
joukot näkyivät yhä selvemmin, ja tumma kolonna, joka liikkui joen
jäällä, luultiin vihollisen apuväeksi, niinkuin se todella olikin.
Niinkuin edellisessä on mainittu, ei Adlercreutzin tarkoitus ollut
tehdä päärynnäkköä venäläiseen joukkoon; siksi oli hänen oma osastonsa
liian pieni. Kun hän nyt huomasi, että hänen tarkoituksensa oli tehty
tyhjäksi, kun ei, nimittäin, Cronstedt ollutkaan ehtinyt perille niin
kauvan määrätyn ajan jälkeen, ja kun Venäläiset, nähtyänsä sen pienen
joukon, joka kolme tuntia oli heitä vastustanut, alkoivat tehdä
liikettä kiertääkseen suomalaisten taakse, puhallutti hän joukkonsa
peräytymään.
Se ei ollut Kyöstin mieleen. Kun ei hän tuntenut sodankäymistapoja,
tahtoi hän mieluimmin mennä eteenpäin voittamaan taikka kaatumaan.
Mutta nyt täytyi hänen vaan totella. Kuitenkin, ennenkuin hän ehkä
ainaiseksi jätti armaan kotonsa, tahtoi hän vielä kerran nähdä sen
sisustan. Muutamalla askeleella pääsi hän pirtille. Ovi oli vielä
suljettuna, mutta akkunat olivat särjetyt. Tässä ei nyt ollut aikaa
pitkiin tuuminkeihin, sillä Venäläiset kävivät joka hetki tulisemmin
päälle. Hän kapusi sisälle eräästä akkunasta. Huone oli tyhjäksi
ryöstetty, ja eräästä nurkassa olevassa vielä savuavasta tuhkaläjästä
näki hän, että Venäläiset olivat aikoneet polttaa tuvan. Jos Kyöstillä
olisi ollut aikaa, olisi hän sammuttanut tulen, joka vielä kyti tuhan
alla, mutta hänen uusien toveriensa ja varsinkin tuon vanhan soturin
huudot, sekä uuden vankeuden ja sen yhteydessä olevien seikkojen pelko,
pakoittivat hänen kiirehtimään. Vielä kerran loi hän katseen huoneesen,
nähdäkseen eivätkö viholliset mahdollisesti jättäneet jotakin, mikä
hänelle olisi arvollista. Yht'äkkiä pääsi ilohuuto hänen huuliltansa.
Hän oli huomannut rakkaat suksensa koukuissansa katossa, samassa
paikassa jonne hän itse oli ne pannut. Silmänräpäyksen työ oli temmata
ne alas ja hypätä akkunasta ulos.
"Ha, ha, ha", nauroi vanha jääkäri, kun näki Kyöstin juosten, sukset
seljässään, tulevan sijallensa riviin, "kummallisen saaliin sinä sieltä
sait. Ansaitsivatko sukset vapauden uhalle panemista?"
Kaikki, jotka kuulivat nämät pistosanat, nauroivat täyttä kurkkua.
Suuttumuksen puna heloitti Kyöstin kasvoilla, kun hän vastasi.
"Tuo pirtti on minun kotoni, ja näillä suksilla, jotka urhea
isävainajani on minulle tehnyt, olen minä monta peninkulmaa hiihtänyt.
Siksi ne ovat minulle kalliit".
Nauru taukosi heti ja vanha jääkäri sanoi, lepyttäen:
"Kas niin, olkaamme ystävät taas. Se, joka niin pitää kotoansa arvossa,
että hän panee vapautensa kaupalle saadakseen sinne luoda silmäyksen,
se, Vanhan [Vanha on, niinkuin tiedetään, Väinämöisen lisänimiä]
nimessä, joka aina hyvää suojelee, ansaitsee onnea ja kiitosta. En minä
sanoillani pahaa tarkoittanut. Kykenetkö sinä ohjaamaan noita pitkiä
suksia?"
"Kyllä", vastasi Kyösti kummallisella hymyllä. "Kyllä minä luulen
siihen kykeneväni, koska minä olen sitä opetellut kahdeksan vanhasta,
enkä talvisin ole juuri muuta tehnyt kuin harhaillut metsissä. Kansa
sanookin minua pitäjän parhaaksi hiihtäjäksi eikä susi ohitseni
juokse".
"Sitä tahdon pian koettaa", kuului miehevä ääni Kyöstin takaa, ja kun
hän äkkiä kääntyi ympäri, kohtasi häntä Adlercreutzin tutkiva silmäys.
Eversti ei virkannut sanaakaan lisää, eikä Kyöstikään rohjennut kysyä,
mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla
asiata ajattelematta.
"Tarkoittiko hän, että minä tarvitsin niitä, päästäkseni sitä nopeammin
pakenemaan", ajatteli hän, "sitte minä heitän ne oitis pois, se on
varmaa".
Kun ketju palausmatkallaan tuli Antti Kettusen talolle, seisoi isäntä
taas portailla, mutta Katria ei näkynyt. Kyösti riensi ohitse, Antin
häntä näkemättä. Poika ei saattanut katsella niitä nuhteita, joita hän
luuli näkevänsä vanhuksen silmissä. Pian jäivät Kettusen ja läntisen
Ketin talot jääkäriketjun taakse, joka hyvässä järjestyksessä palasi
samaa tietä kuin se oli tullutkin.
* * * * *
Hyvän matkan itäänpäin siitä paikasta, jossa Kyösti oli rakuunat
tavannut, ja jota paikkaa ei hän liikutuksetta saattanut jälleen nähdä,
seisattui Adlercreutz ja käski joukkonsa leiriytyä siihen. Ei pitkää
aikaa kulunutkaan ennenkuin vahtitulet loimosivat siellä ja täällä sen
synkän metsän rinteellä, joka Siikajoen itäpuolella ulottui Lumijoen
talvitieltä Paavolan ohitse. Lumi oli luotu pois ja jääkärit kokosivat
melkoisia risuläjiä, osaksi niillä pitääkseen tulta voimassa, osaksi
käyttääkseen niitä istuimiksi. Aamu valkeni hiljalleen ja lupasi tuoda
jäljessään kauniin päivän.
Iloisuus, joka tavallisesti on sotaelämän välttämätön seuraaja, oli
melkein kokonaan poissa. Se ajatus, kuinka toisellaiselta nyt olisi
saattanut näyttää, jos Cronstedt olisi ehtinyt perille Adlercreutzin
antaessa Venäläisille tekemistä pohjoisessa, synkisti jokaisen mieltä,
väsyneet jääkärit olisivat ehkä saaneet levätä kunnollisissa majoissa,
tarvitsematta, niinkuin nyt, oikoa jäseniänsä melkein paljaalla maalla,
jonka nihkeys ei suinkaan vaikuttanut hyvää. Kuitenkaan ei kukaan
huolehtinut leposioistansa, ainakaan ei kukaan niistä kuulunut mitään
valittavan. Mutta palausmatka pisti kuin terävä teräs monen soturin
sydämeen ja pusersi monen nöyryytyksen kyyneleen hänen silmistään.
"Pitääkös palausmatkan nyt taas alkaman, juuri kun olemme ruvennet
eteenpäin menemään", sanoi vanha jääkäri, joka Kyöstin kanssa oli
eteläisimmän vartiotulen vieressä, "silloin minä tahdon puolestani
sanoa, etten minä jaksa kulkea edemmäksi. Minun jalkani ovat liian
vanhat ja minä olen kyllästynyt noiden sakramenskattujen ryssien edellä
'travaamiseen', jotka me ajaisimme halki koko Suomen, jos vaan
saisimme, mutta..."
"Oh, kyllä Adlercreutz menisi eteenpäin", keskeytti vanha rakuuna, joka
oli tullut käynnille leiriin, tervehtimään erästä siellä olevaa
veljeänsä, "mutta, nähkääs, Klingspor se on, joka asiat johtaa, ja me