Adlercreutzin sanansaattaja: Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808 - 1

  
  ADLERCREUTZIN SANANSAATTAJA
  Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808
  
  Kirj.
  J. O. ÅBERG
  
  Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]
  
  Tampere, 1882.
  J. F. Olán, kustantaja.
  
  
  1.
  
  Sunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumi
  säkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kun
  kulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkavia
  ruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään,
  tempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinä
  pitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon ei
  tuuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraita
  leikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteitten
  vallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä ja
  sekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltija
  puhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkien
  latvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneita
  olkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toista
  hurjemmaksi.
  Yllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle,
  joka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut;
  ihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin,
  kuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkosta
  sekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisin
  äänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansa
  uhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzin
  nimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten,
  jotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: "ah, joka
  saisi olla muassa!" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidän
  silmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.
  Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin
  nuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen
  Kustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka
  silloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt
  vihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän
  isäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.
  Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset
  koossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin "Ruotsin virstan" kirkon
  pohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän
  rikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina
  noudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä -- niinkuin rikkaat miehet
  enimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he
  luulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella -- ylpeä ja
  kova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa
  vastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen
  hyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt
  sotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen.
  Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:
  "Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en
  saata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein
  kaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua
  huolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon
  pelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin
  paljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme
  pirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian
  vanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat
  jäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut
  heidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla
  kotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee".
  Vahvaa mielihyvän murinaa kuului seurassa, ja Antti Kettusen naapuri
  sanoi.
  "Antti on puhunut niinkuin uskollisen pohjalaisen sopii. Me tahdomme
  pysyä valassamme, jonka olemme tehneet kuninkaallemme, Kustaa
  neljännelle, ja petturi on se, joka uskollisuutensa rikkoo". Antti
  jatkoi:
  "Te tiedätte ettei vielä ole montaa päivää kulunut sittekuin joukkomme
  voitti ensimmäisen voittonsa Siikajoella. Eipä mahda pitkä aika kulua
  ennenkuin uudestaan paukkuu. Olkoon silloin jokainen valmis astumaan
  vaaraa vastaan, vaikka se uhkaisi meidän henkeämmekin. Sinä, Niilo",
  jatkoi hän kääntyen vanhemman miehen puoleen, joka seisoi lähellä,
  murhe kalpeilla kasvoillaan, "saatathan sinä lähettää Kyöstin mukaan.
  Tosin hän on vaan viidentoista vuotias, mutta totta hän saattaa
  kiväärin laukaista, kuulemma".
  "Antti", sanoi Niilo, yksi rikkaan talollisen monesta torpparista,
  laskein vavisten kätensä lähellä seisovan poikansa pojan päälle, "minä
  en tosin ole menettänyt kuin yhden pojan Siikajoella, kun ei minulla
  ollut enempää annettavaa. Vaikka minulla olisi tuhat poikaa, antaisin
  minä ilolla kaikki isänmaan edestä. Kyöstikin saa mennä, mutta minä
  olen tahallani pidättänyt hänen kotona siksi kun asiat tulevat paremmin
  järjestykseen. Uskokaat minua, hyvät ystävät", jatkoi Niilo ja oikasi
  vartaloansa, "minä, vanhana sotamiehenä, tiedän parhaiten, että
  järjestys, johto ja yhteys edistävät voittoa enemmän kuin nuoruuden
  rohkeus järjestyksettä. Minä sanon kuin te, Antti, että jos minulla
  olisi yhtä paljon voimaa kuin halua, ottaisin minäkin kiväärin käteeni
  ja menisin vihollista vastaan. P----le! Minä muistan kyllä vanhat ajat.
  Olisitte vaan olleet mukana Porrassalmella, jossa eversti Döbeln sai
  haavansa otsaan, Savitaipaleella, Kärnäkoskella ja monessa muussa
  paikassa. Hei, kuinka vihollinen sai selkäänsä, varsinkin
  Porrassalmella! Suokoon Jumala jälkeläistemme aina kuolevan samalla
  rohkeudella kuin heidän isänsä".
  "Amen^, vastasivat kokoontuneet yhteen ääneen.
  "Poikani", sanoi Niilo ja astui vähän sivulle miehistä, "nyt saat
  viimeinkin tahtosi täytetyksi. Etkö nyt ole iloinen^"
  "Olen, vaari", riemuitsi viidentoista vuotias Kyösti ja rohkeus ja
  uljuus loistivat hänen vaaleissa sinisilmissään. "Saattepa nähdä,
  vaari, ettette te turhaan ole opettanut minua lataamaan ja ampumaan.
  Tykinpauketta en minä pelkää ensinkään, minä kuultelin sitä läheltä
  Siikajoella ja silloin minä jo totuin siihen. Saatte olla varma siitä,
  etten minä tahdo olla isää huonompi".
  Kun vanha soturi taputti pojanpojan päätä, tipahti lämmin kyynel hänen
  hopeanhohtoiseen partaansa. Toisen hän oitis puserti silmäkulmaansa ja
  sanoi, Kyöstiä syleillen:
  "Jumala siunatkoon sinua. Jos Herra ottaisi sinunkin pois, niin minä
  kuitenkin tiedän että sinä ja isäsi olette kaatuneet isänmaamme edestä,
  ja minä saatan levolla astua hautaani. Tule, poikani, menkäämme kotio
  katsomaan vanhaa museettiani, joka vielä kyllä saattaa keikahuttaa
  vihollislurjuksen hangelle".
  "Niin, minä hieron piipun niin kirkkaaksi kuin olisi se hopeata",
  huudahti nuorukainen iloisesti.
  Vanha Niilo ja hänen poikansa poika olivat tuskin ehtineet kirkonaidan
  ulkopuolelle, kuin Antti Kettunen kovalla äänellä huusi:
  "Varo itseäsi, Niilo; nyt sinä hyökkäät suoraa päätä suden kitaan. Minä
  näen kasakoitten piikkien kiiltävän toisella puolen jokea!"
  "Niin oikein, vaari", sanoi Kyösti osoittaen sormellansa sinne päin
  kuin Antti oli sanonut, "tuolla he ovat".
  Niilo-ukko katseli hetken tarkasti läheneviä kasakoita, joiden takana
  pitkiä riviä jalkaväkeä näkyi. Tavan takaa hän molemmin käsin hieroi
  silmiänsä ikäänkuin teroittaakseen näkökykyänsä. Vihdoin sanoi hän:
  "Antilla on tarkat silmät; hän on oikeassa. Nuo ovat ennestään
  tunnettuja aropetoja, jotka tulevat hävittämään ja polttamaan, sillä he
  ovat luonnollisesti perin raivoissaan kärsimästään tappiosta. Pian
  kotio, Kyösti. Nyt ei ole aikaa piippua kiillostamaan. Nyt on sen
  sijaan pantava piippuun luoti, joka osaa purra ja rohkeutta lisäksi.
  Vaikka olenkin näin vanha, en saata istua kotona, kun vihollinen
  lähenee omia asuntojamme. Riennä, poika, kyllä minä seuraan jäljessä".
  Näin sanoen lähti vanha soturi astumaan. Näytti siltä kuin hän olisi
  kumppaniensa etupäässä ajanut vihollista takaa; hänen käyntinsä oli
  tasaista ja nopeata; hopeaiset hapsensa, jotka olivat yhtä valkeat kuin
  lumi allansa, valuivat hänen hartioillensa; silmissä paloi sama tuli
  kuin pitkää aikaa ennen, hänen seisoessaan ensimmäisessä rivissä kun
  Venäläiset hyökkäsivät pienen Porrassalmen ylitse ja kunnaalla kävivät
  Savolaisten kimppuun; ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, ennenkuin
  hän astui kotonsa kynnyksen ylitse. Silloin huudahti hän:
  "Pian tuomaan pyssy tänne, Kyösti. Minä etsin ruudin ja luodit".
  Lähelle puoli tuntia kului ennenkuin Niilo ja hänen holhokkinsa
  valmistuivat. Kyösti astui ensinnä ulos. Mutta hän oli tuskin ehtinyt
  kynnyksen ylitse, ennenkuin suuttumuksen ja peljästyksen huuto kajahti
  hänen huuliltansa. Vanhus, joka parhaillaan pani telkeä oven eteen,
  aikoi juuri kysyä pojan huudon syytä, kun hänkin säpsähti ja
  hämmästyksessään pudotti nenäliinan, johon hän oli pannut ruudin ja
  luodit, ja vieläpä semmoisella seurauksella, että kaikki ampumavarat
  menivät hukkaan. Torppaa ympäröivän matalan kiviaidan takana kiilsi
  päiväpaisteessa painettimetsä ja sieltä kuului samassa myös karkea
  huuto:
  "Stoi (seis)!"
  Venäläiset jääkärit olivat piirittäneet Kettusen molemmat talot ja
  Niilon torpan.
  
  
  2.
  
  Venäläisten äkkiarvaamaton tulo oli tehnyt Antti Kettusen ja hänen
  kumppaniensa kauniin päätöksen tyhjäksi, ainakin täksi kerraksi. Mutta,
  niinkuin säen kytee tuhassa ja tarvitsee vaan tuulahduksen viemään tuon
  heikon tuhkapeitteen pois, sen uudestaan ilmituleen syttyäksi, niin
  Revonlahden talonpojatkin päivä päivältä ja yhä lisääntyvällä
  levottomuudella odottivat jotakin muutosta siinä tilassa johon he
  olivat joutuneet. Tosin Venäläiset olivat tarkkaan tutkineet kaikki
  asunnot ja ottaneet haltuunsa kaikki aseet ja ampumavarat, joita he
  olivat tavanneet, mutta ukot ajattelivat näin: "Kun me vaan pääsisimme
  kutsumattomista vieraistamme, niin kyllä me hankimme itsellemme
  ampumavaroja ja aseita".
  Oli huhtikuun 24 päivä illalla. Pakkanen oli lauhtunut; kirkon ja
  pappilan ympärillä olevilta kunnailta virtasi pieniä puroja alas
  jäälle; metsien kaunis puku muuttui vähitellen vedeksi, ja auringon
  säteet muuttuivat yhä lämpeimmiksi. Kaikki osoitti että lämpeämpi
  ajankohta oli tullut.
  Kuinka ihminen iloitseekaan keväinen tulosta! Hän tuntee itsensä
  ikäänkuin uudestaan syntyneeksi ja voimistuneeksi uusia vastuksia
  varten; tuntuu siltä kuin mieli vähitellen heräisi pitkästä, horroksen
  tapaisesta talviunesta. Maa pukeutuu vihreään pukuunsa; puissa on jo
  kuiskailevia lehtiä ja niiden äidillisessä suojassa hymyilevät pienet
  kukkaset niin viehättävästi ja näyttävät sanovan uneksuvalle ihmiselle:
  "Nosta pääsi! Kevät on tullut ja helmassaan se kantaa sinun
  tulevaisuuttasi. Elä uudestaan!" Virrat, lähteet, jäästä vapautetut
  aallot laulavat äärettömänä riemuitsevana kuorona: "Nyt on kevät! Ilon
  aika on tullut!"
  Mutta vaikka tämä ilon aika oli tulossa Suomen seuduilla ja jo
  huomattiin sen ensimmäinen viesti, penseä tuuli, ei se kuitenkaan
  herättänyt mitäkään iloa Revonlahden asujamissa. Ja kuinka he
  saattoivatkaan riemuita keväimen pikaisesta tulosta, kun vihollinen
  metelöitsi heidän kotoseuduillansa; kuinka he saattoivat iloita luonnon
  nuorennetusta elämästä, kun heidän omaansa, lastensa ja vaimojensa
  elämää joka päivä uhattiin! Tosin oli saadussa voitossa ilon syytä,
  mutta voihan oikullinen onni muuttua ensi koetuksessa. Sanalla sanoen:
  Revonlahtilaisten tila ei suinkaan iloa herättänyt.
  Kun Niilo ja hänen poikansa poika "olivat otetut aseilla
  varustettuina", niinkuin sanottiin, kohdeltiin heitä kovemmin kuin
  muita. Paitsi tavallisia loukkaussanoja, sai vanhus sekä upseerien että
  sotamiesten puolelta kärsiä ruumiillistakin kovuutta. Kun tämän sodan
  historiaa luetaan, tullaan tavallisesti siihen päätökseen, että kasakat
  hurjimmin ja raaemmin kohtelivat maan asukkaita, mutta se käsitys on
  väärä. Kasakat, ja varsinkin siniset eli donilaiset, kohtelivat aina
  heitä sävyisemmin kuin muut joukot. Vihreitä jääkäriä sitä vastoin
  vihattiin ja peljättiin kovimmin. Nepä juuri Kyöstiäkin ja hänen vanhaa
  isoaisäänsä rääkkäsivät. Viisitoista vuotias ei huolinut niistä
  haavoista ja mustelmista, joita hän sai, hän ei päästänyt huuliltansa
  pienintäkään valitusta, mutta kun hän näki vanhuksen iskuista vaipuvan
  maahan, näki kuinka veri tahrasi hänen kasvonsa ja valkeat hapsensa, ei
  hän enään saattanut malttaa mieltänsä. Silmänräpäystäkään arvelematta
  tempasi hän käteensä penkillä olevan kirveen ja löi sillä jääkäriä,
  joka oli vanhusta rääkännyt, päähän niin lujasti, että tämä ääntäkään
  päästämättä kuolleena vaipui maahan. Ennenkuin jääkarit ehtivät
  tointua, oli Kyösti, jolla norjuudessa tuskin oli vertaistaan,
  tarttunut kaatuneen ladattuun pyssyyn ja asettunut puolustusasentoon.
  Tämä tapahtui pienessä rappeutuneessa tuvassa, joka oli vaan muutaman
  kyynärän päässä kirkon aidalta, varsin joen rannalla. Kaikki
  kirkonkyläläiset, jotka suruisina harhailivat Venäläisten seassa,
  katselivat tapausta ja moni sydän "leiskahti ilosta" nähdessään Kyöstin
  rohkeutta.
  "Toden totta", kuiskasi Antti Kettunen naapurilleen, "minä olen
  erhettynyt tuon pojan suhteen. Hänellähän on rohkeutta meidän kaikkien
  edestä, ja minä oikein olen häpeilläni kun meidän toimettomina vaan
  täytyy katsella". Koko joukko kirouksia vihatuista vihollisista lopetti
  hänen puheensa.
  "Mitäpä saatamme tehdä", sanoi naapuri. "Olla vaiti ja katsella, emme
  muuta".
  Antti Kettunen puri hampaitansa ja vannoi itseksensä, että hän vapaaksi
  päästyänsä kovasti kostaisi turvattoman Niilon rääkkääjille.
  Kyöstin uhkaava asento ja hänen päättävä tekonsa saivat Venäläisten
  ensi silmänräpäyksessä hämmästymään. Heitä suututti kuitenkin se häpeä,
  että heidät oli voittanut parraton poika, joka lisäksi oli heidän
  vankinsa, ja muutamat töyttäsivät tempaamaan Kyöstiä alas penkiltä
  jolle hän oli hypännyt. Mutta vanhan Niilon pojanpoika näytti, että hän
  oli Suomalainen ja että hän oli perinyt isänsä ja isänisänsä mielialan.
  Vaikka hän olikin vaan kasvava poika, heitteli hän raskasta kivääriä
  niin voimallisesti ja samalla semmoisella menestyksellä, että kaksi
  jääkäriä tarmotonna keikahti laattialle. Kyöstin rinta aaltoili ja
  hänen muuten lempeissä silmissään säihkyi rohkeus ja taisteluhalu.
  Hänestä sopi sanoa, että nyt juuri vaarojen ja kunnian himo hänessä
  syttyi.
  "Hyvin Kyösti", huusi vanha soturi, tuo jäännös kolmannen Kustaan
  ajoilta, ja nousi käsivarrelleen, "sinä olisit varmaankin ansainnut
  olla kanssamme Porrassalmella, jos silloin olisit elänyt. Jos sinun
  reima ja kunnon isäsi..."
  Joku pyssyntukilla sattui vanhuksen toiselle hartialle. Hiljaa
  vaikeroiden vaipui hän taas laattialle. Tämä uusi rääkkäys sai veren
  vieläkin tulisemmin kiehumaan Kyöstin suonissa, se tulvasi valtavammin
  hänen kasvoihinsa ja hän huusi:
  "Kurjat pelkurit, jotka rääkkäätte avutonta ja turvatonta ukkoa,
  tulkaat vaan tänne jos uskallatte!"
  Jääkärit, jotka eivät tähän saakka uskaltaneet ampua peljäten
  päälliköitten huomiota, valmistausivat nyt sitä tekemään. Kun Kyösti
  huomasi heidän tarkoituksensa, päätti hän olla heitä nopeampi
  liikkeissään. Muuan jääkäri nosti pyssynsä tähdätäkseen; Kyösti oli
  vilkkaampi ja jääkäri kaatui. Salamana tuli se ajatus Kyöstin päähän,
  että hänen piti koettaman paeta ja rukoileman päälliköiltä armoa
  vanhalle isoisällensä. Tuumasta toimeen. Ruudinsavun vielä peittäessä
  läsnäolevat verhoonsa, heitti hän voimakkaasti pyssyn vihollisiin,
  joissa kova parahdus todisti iskun sattuneen, hyppäsi norjasti alas
  penkiltä ja riensi nopeasti kuin kärme hämmästyneitten vihollisten
  lävitse. Hän oli jo ehtinyt ovelle, kun joku esti hänen pääsemästä
  edemmäksi. Kyösti katsoi ylemmäs: edessään seisoi ylhäinen upseeri.
  Upseeri katsahti nuorta Suomalaista, joka hengästyneenä seisoi hänen
  edessään, sekä jääkäriä, jotka hämmästyksissään tepastivat edestakaisin
  tuvassa.
  "Mitä tämä on", huudahti hän osoittaen tainnotonta Niiloa, "olenhan
  minä kovasti kieltänyt, ettei ketään saa milläkään tavalla rääkätä.
  Kuka ampui?"
  "Minä", vastasi Kyösti, näyttämättä vähääkään pelolta.
  "Sinä", sanoi Venäläinen, "oletko sinä ampunut oman maanmiehesi?"
  Upseeri luuli Niilon ammutuksi, sillä hän ei nähnyt kaatunutta
  jääkäriä, kun sen kumppanit olivat siirtäneet ammutun syrjään upseerin
  tullessa.
  "En; minä olen ampunut venäläisen jääkärin", vastasi Kyösti niin
  reimasti, että Kettusen Antti, joka naapurinsa kanssa oli tunkeutunut
  lähelle upseeria, kuiskasi talonpojan korvaan:
  "Jos tuo poika vaan elää sodan ylitse, saa hän, eikä kukaan muu,
  tyttäreni vaimoksi. Minä pidän tuosta pojasta, sillä hän on yhtä rohkea
  kuin omatkin poikani olivat".
  Antin naapuri aikoi vastata, mutta venäläisen upseerin sanat
  keskeyttivät häntä.
  "Puhu, poika", sanoi upseeri tuimasti, "mutta jos valhettelet ammutan
  sinun paikalla kuoliaaksi".
  Kyösti kertoi alusta loppuun asti sen kamalan menettelyn, jolla hänen
  isoaisäänsä oli kohdeltu ja lopetti näin:
  "Kun näin ettei vaarini muulla tavalla olisi päässyt vapaaksi, ammuin
  minä hänen kiusaajansa".
  "Herra kenraali", sanoi samassa muuan saapuville tullut upseeri, "tämä
  poika ja vanhus tuolla olivat vangittaissa aseilla varustetut".
  "Onko se totta?" kysyi kenraali kovasti.
  "On! Ainakin oli minulla vaarin vanha museetti, jolla hän entisaikoina
  on monta ryssää kaatanut", vastasi Kyösti ripeästi, "ja jos minä kerran
  pääsen vapaaksi, niin kyllä minäkin sillä heitä muutamia kaadan".
  "Mutta nyt minä vartioitan sinua kovasti, ettet pääse pois", sanoi
  kenraali.
  "Mitäpä siitä", sanoi tuo rohkea suomalainen poika, "tottahan jokin
  reikä löytyy minulle yhtä hyvin kuin rotallekin".
  Kenraali ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, heikon hymyn levitessä
  hänen huulillensa.
  "Näetkös", sanoi Kettusen Antti naapurilleen, "kenraali on hyvillään
  Kyöstin vastauksesta. Jos minä olisin tuon Venäläisen sijassa,
  päästäisin minä pojan menemään matkaansa, sillä minä olen varma siitä
  että hän pettää vartijansa".
  Naapuri ravisti päätänsä vastaukseksi.
  Sittekuin kenraali vielä kerran oli kovuudella käskenyt jääkärien
  sävyisyydellä kohdella asukkaita ja viedä Niilon sairashuoneesen sekä
  Kyöstin tarkasti vahdittavaksi, meni hän pois. Kun Antti Kettunen kysyi
  lähellä olevalta kasakalta kuka tuo mennyt oli, vastasi aron poika
  äkäisesti;
  "Se oli kenraali Bulatow".
  "Ylipäällikkö itse", kuiskasi Antin naapuri.
  
  
  3.
  
  Yhtä helppoa kuin on kesäaikana matkustaa Suomessa, vaikka täällä onkin
  paljon järviä ja jokia, yhtä hankalata on kulku talvella. Tässä maassa,
  niinkuin muissakin pohjoisissa maissa, joissa lumi suurimman osan
  vuotta peittää maan, sulkeutuvat useimmiten yleiset tiet, ja
  niinkutsuttuja talviteitä ruvetaan ajamaan. Ne tiet kyllä käyvät
  laatuun pakkasella ja hankikannolla, sillä suksimiehelle on silloin
  tuskin mitäkään estettä, mutta kun ilma muuttuu suojaiseksi, saa usein
  henkensä kaupalla kulkea semmoista talvitietä, joka usein käy sekä
  jokien että järvien ja soiden poikki, mitkä viimeksi mainitut usein
  ovat sangen pettäviä. Sitä paitsi ovat talvitiet vaivalloisia kulkea
  senkin tähden että tie usein katoo tuiskusta ja silloin on seuraaminen
  niitä viittoja, tavallisesti pieniä karahkoita, joita siellä ja täällä
  on pistettyinä tien viereen. Kun enemmän pyryttää, katoavat nekin usein
  näkymättömiin. Sentähden tarvitaan rohkeutta ja melkoista tottumusta
  näillä teillä kulkeaksi.
  Talvitiellä, joka kävi Siikajoen läntistä rantaa Revonlahden ja
  Paavolan kirkkojen välillä, kulki soturijoukko yöllä huhtikuun 26:nnen
  ja 27:nnen päivän välillä. Sää oli suojakasta ja vaikeutti marssia,
  jonka ohessa suksistelevat jääkärit, jotka sivuilla harhailivat
  eteenpäin, ainoasti suurimmalla vaivalla pääsivät eteenpäin. Osastossa
  oli 4 pataljoonaa Savolaisia, Savon ja Karjalan jääkäriä, 50
  karjalaista rakuunaa sekä 4 kolmipuntaista tykkiä. Koko luku teki 2,700
  miestä eversti Cronstedtin johdolla. Matkan määränä oli Revonlahti.
  Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla ja vielä oli niin pimeä että joukot
  vaan ylen vitkaan etenivät. Tarkka vartio, joka pidettiin, että
  vihollinen olisi niin valmistautumaton kuin suinkin, esti myöskin
  joukon nopeata kulkua. Suurin vaikeus oli tykkien kuljettamisessa,
  mutta vetäjien ja sotamiesten yhteisillä ponnistuksilla saatiin nekin
  eteenpäin, vaikka vitkalleenkin.
  Cronstedt ei ollut parhaalla tuulella, vaiti ja tuumivana
  ratsastaessaan ensimmäisen jalkaväkipataljoonan etunenässä. Hänen
  tutkivat silmäyksensä liitivät kolonnasta kolonnaan niin pitkälle kuin
  ne ulottuivat, mutta niissä ei nyt kuvastunut iloisuutta, vaan
  levollista vakaisuutta. Hyvän hetken ratsastettuaan, vaipuneena omiin
  ajatuksiinsa, toinen käsi takin alla ja toisella leikiten ratsunsa
  ohjaksilla, nosti hän katseensa pimeätä taivasta kohden, jolla synkkiä
  pilviä nopeasti kiiti toinen toisensa jäljessä. Muutamia minuuttia
  katseltuansa pilviä, ikäänkuin olisi hän niiltä tahtonut kysyä omaa ja
  osastonsa kohtaloa seuraavana päivänä, sanoi hän puoliääneen itsekseen:
  "Jumalan avulla ja miesteni urhollisuudella on voitto oleva meidän".
  Hän oli tuskin lausunut viimeisen sanan, kun kaksi ratsastajaa täyttä
  nelistä ajoi hänen rinnallensa.
  "Eversti", sanoi toinen, "minun poikani haluavat levottomuudella
  vihollisten kimppuun. Sallikaa meidän kiirehtiä marssiamme".
  "Hyvä everstiluutnantti Christiernin", sanoi Cronstedt, hymyillen sille
  innolle, joka joukkoansa elähytti, "miten tässä on mahdollista
  nopeammin kulkea. Lumihan estää jokaisen liikkeen. Saatatte olla varma
  siitä, että muuten olisin pyrkinyt pääsemään ajoissa perille. Kello on
  jo pian 5 emmekä vielä ole Pouskaria edempänä. Jo kaksi tuntia sitte
  piti Adlercreutzin oleman talvitiellä Lumijoelle. Minä olen varma
  siitä, että hän puolellatoista sadalla miehellään on uskaliaasti käynyt
  vihollisen kimppuun. Ainoa lohdutus on se, etteivät Venäläiset saata
  pimeässä nähdä hänen väkensä vähyyttä. Kuinka teidän väkenne laita on,
  everstiluutnantti Lode?" kysyi hän toiselta ratsastajalta, joka ei
  vielä ollut sanaakaan sanonut.
  "Se kulkee tasaisesti eteenpäin eikä riehu niinkuin Christierninin ja
  Furumarkin jääkärit", vastasi ukko Lode levollisesti, luoden
  toverilleen leikkisän katseen, jonka tämä palkitsi vastaten:
  "Mutta kun tarvitaan, niin kyllä minun mieheni ovat yhtä levollisia ja
  vakaita kuin sinunkin".
  "Enhän ole milloinkaan sitä kieltänytkään", selitti Lode ojentaen
  sotatoverilleen kätensä, jota tämä lämpimästi pusersi.
  "Vaiti", huudahti Cronstedt äkkiä pidättäen hevoistansa ja kuullellen,
  "minä luulin kuulleeni tykinpauketta pohjoisesta".
  "Sen kyllä uskon", intti everstiluutnantti Aminoff, joka juuri
  lähestyi, "Adlercreutz paukuttaa parasta kättä Revonlahdella, ja täällä
  meidän täytyy tallustella polviin saakka lumiryövyssä".
  "E1 minun syyni ollut, ettei päästy lähtemään niin aikaisin kuin
  aikomus oli ollut", vastasi Cronstedt, johon Aminoffin äkäiset sanat
  olivat koskeneet. "Jos olisin saanut tiedon niin varhain, että olisin
  alkuyöstä päässyt lähtemään, olisimme varsin hyvin ennättäneet perille
  kello 3:een. Nyt tuli käsky vasta juuri ennen puolta yötä, ja te
  tiedätte itse, hyvät herrat, että oli mahdotonta valmistua ennen kello
  yhtä, kun osastot olivat niin hajallaan. Nyt ei ole muuta neuvona kuin
  rientää niin paljon kuin mahdollista. Ehkä Adlercreutz saa vihollista
  pidetyksi aisoissaan siksi kun me ehdimme perille".
  "Se olisi toivottavinta", sanoi Christiernin innolla.
  "Vaivalla saan jääkärini hillityksi", virkkoi Aminoff. "Nyt tulee
  toinen ääni kelloon. Kuka teistä, hyvät herrat, tahtoo lähteä kilpaa
  kanssani Lunkiin?"
  Ei kukaan vastannut. Ukko Lode nyökkäsi äänetönnä päätänsä
  sotatovereilleen ja ratsasti hiljalleen kolonnansa luo. Hän ei lisännyt
  marssia ja ennätti kuitenkin ensimmäisenä Lunkiin; Aminoff, joka alussa
  väsytti jääkäriänsä, tuli viimeisinä.
  Kello oli tulossa 7, kun pieni osasto suksimiehiä palasi pääjoukkoon,
  muassaan pari vankia karkoitetusta venäläisestä vartiosta Lungilla,
  joka on noin neljä virstaa Revonlahden kirkon eteläpuolella uuden
  jokijuovan läntisellä rannalla. Cronstedt jakeli juuri käskyjänsä, kun
  yksinäinen suksimies, hiestyneenä ja vohkuen kiiti joen jäätä pitkin.
  "Uusi viesti Adlercreutziltä", jupisi Cronstedt voimatta irtautua
  synkästä ajatuksesta, joka häntä valtasi. "Ehkä tuo ilmoittaa meille
  tappiota ja käskee meidän peräytymään". Lode, joka seisoi lähinnä
  everstiä ja selvään oli kuullut hänen sanansa, nosti päätänsä
  tavallista äkkinäisemmin, ja tarkka katselija olisi huomannut hänen
  vaalenevan pariksi silmänräpäykseksi; Aminoff puri kiroten huuliansa;
  Furumark oli äänetön kuin kuolema ja Gregori Tigerstedtin silmissä
  loisti tuli, jossa helposti saattoi nähdä taistelun toivoa.
  Muuan upseeri saattoi suksimiehen Cronstedtin luo. Eversti katsoi
  muutaman sekunnin äänetönnä nuorukaisen hoikkaa vartta, sitte sanoi
  hän: "Mistä sinä tulet?"
  Vastauksen asemasta otti nuorukainen huolellisesti käärityn paperin
  karkean nuttunsa povitaskusta ja ojensi sen everstille. Näkyi selvästi
  että poika yritti puhua, mutta hänen raskaasti hengittävästä rinnastaan
  tuli vaan säännöttömiä ääniä. Heloittavat kasvonsa vaalenivat sekunti
  sekunnilta, ja vaikka hän nähtävästi ponnisti viimeiset voimansa
  pysyäksensä seisaallaan, ainakin niinkauvan kuin hän oli everstin
  edessä, vaipui hän kuitenkin tainnotonna kylmälle lumelle. Sittekuin
  saapuville tullut haavuri oli vakuuttanut, ettei hän ollut haavoitettu
  vaan että hän oli väsymyksestä perin uupunut, sanoi Cronstedt:
  "Hän on tuonut tärkeän kirjeen Adlercreutziltä; antakaat hänen levätä
  ja voimistua".
  Sitte kutsui eversti päälliköt sotaneuvoitteluun saamansa kirjeen
  johdosta.
   * * * * *
  Kello kolme aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta, joka oli
  keskiviikkopäivä, tapasi Adlercreutz talvitiellä Lumijoelle ja noin 1/8
  virstan Kettusen pohjoispuolella venäläisen vartion, joka heti
  karkoitettiin ja jonka tehtyä pieni suomalainen joukko, 150 miestä,
  muodosti jääkäriketjun ja lähti pimeän turvassa Kettuseen päin, minne
  venäläinen osasto kenraalimajuri Garnaultin johdolla lähetettiin
  pääkortteerista. Kettusella olevat kasakat pakenivat ja Adlercreutz
  kulki, yhä ketjulla, eteenpäin metsikön lävitse jokea kohden. Täyteen
  kolme tuutia kestäneessä taistelussa, piti hän toimessa Venäläiset,
  jotka, tietämättä suomalaisen osaston suuruutta, eivät uskaltaneet
  lähettää enempää väkeä kirkolta ja pappilasta. Adlercreutzin tarkoitus
  ei ollutkaan pienellä joukollansa liiaksi rehennellä, hän tahtoi vaan
  antaa Bulatowille tehtävää pohjoisessa ja jakamalla hänen sotavoimaansa
  helpoittaa voittoa Cronstedtille.
  
  
  4.
  
  Oitis Kettusen eteläpuolella jakautuu Siikajoki kahteen haaraan,
  vanhaan itäänpäin ja uuteen, varsinaiseen jokeen, länteen päin. Uuden
  haaran itäisellä rannalla on Revonlahden kirkko; sitä vastapäätä
  läntisellä rannalla on pappila. Rannat ovat tällä kohdalla korkeita ja
  niillä kasvoi siihen aikaan kuusimetsä. Vanhan haaran itäisellä
  rannalla ja lähellä sen yhtymistä valtajokeen oli Pekkosen talo, jota
  ympäröitsi Kettusen pohjoispuolelle ja Lumijoelle vievän talvitien
  toiselle puolelle ulottuva metsä. Tässä talossa olivat kaikki
  rakennukset poltetut poroksi paitsi yksi, ja siihen oli Kyösti viety.
  Hänen vankihuoneensa oli ylen pieni ja varustettuna vaan yhdellä
  akkunalla itäänpäin. Kun luultiin ettei Kyösti pakoa ajatellut, ei
  huonetta vartioinnut mikään eri vahti; sitä piti silmällä vaan se
  patrulli, joka säännöllisesti joka tunti kulki ohitse ja sivumennen
  katsoi oliko vanki tallella, tutki huoneen ainakin alussa ja salpasi
  tarkasti oven. Mutta kun tuli tieto Suomalaisten lähenemisestä, eivät
  Venäläiset niin paljon huolineet Kyöstistä. Heillä oli kyllin
  ajattelemista omasta puolustuksestaan.
  "Onni sinulle, poikaseni", sanoi alaupseeri, joka vei Kyöstin
  vankeuteensa, työntäessään hänen ovesta sisälle, ja tätä sanoessaan