Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 6

إجمالي عدد الكلمات هو 3320
إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1833
26.0 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
35.3 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
40.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
ads place
"Aivan niin Klaarani. Sinulla on oikein. Oli hyvä, että muistutit
siitä. Kenties tulen ensi sunnuntaina sinua tervehtimään, jolloin
myöskin olen tilaisuudessa puhumaan äidillesi asiasta ja samalla
pyytämään hänen suostumustansa."
"Tee niin, kuin hyväksi katsot. Kuitenkin pidän velvollisuutenani
muutamilla sanoilla antaa pieni viittaus hänelle, ettei hän,
kuullessaan sinua joutuisi epäröisyyteen."
"Kaikki olemme puhuneet niin valmiiksi, ettei meidän välillä, koskeva
avioliittoamme, ole mitään keskustelematta. Kuitenkin, anna anteeksi
uteliaisuuteni: loukkaamatta sinua tahtosin sinulta suoranaisen
selityksen, josko sinä, kuten minä ensi alussa hiukan epäilin, olet
ollut missään yhteydessä kauppakirjuri Edvard Tallan kanssa, sillä
varmaankin, sen luulen siitä, että hän usein vielä isäsi eläessä kävi
teidän kotonanne, hänet perin pohjin olet tullut tuntemaan?"
"Suoraan sanoen, kuten toivot," vastasi Klaara, "tunnustan, että minun
ja Edvard Taltan väli oli ystävällinen. Hän tosin joku aika ennen
täältä pois lähtöänsä, ilmoitti minulle kunnioittavansa ja samalla
rakastavansa minua. Sitä puhetta en ensinkään ollut kuulevinani ja otin
keskustelu aineellemme muita sopivia asioita, joten hänen kosioimisensa
sillä kertaa jäi sikseen. Taisi olla pari kuukautta sen jälkeen, niin
tapasin hänet matkalla Polvikoskelle. Hän seisautti hevosensa ja nousi
kärryistään ylös, loi minuun pitkän läpitunkevan katseen ja
tervehdittyään sanoi: 'viime kerran tavatessani oli puhe asiasta, joka
lähin koski sydäntäni.' Edvard uudisti silloin kosioimisensa, vaan sai
minulta kieltävän vastauksen. Kun hän vihdoinkin, puheltuaan sitä ja
tätä, oli valmis matkaan, lisäsi hän: 'jos kohta et ole vastaan ottanut
lempeäni ja sen olet ajattelemattomasti polkennut jalkaisi alle, niin
kuitenkaan et sitä minulta voi riistää. Koko elinaikanani olen sinua
rakastava. Muista!'... Mitä Edvard sanalla 'muista' tarkoitti, en
tiedä, enkä ole ollut utelias sitä tiedustelemaankaan. Senjälkeen en
ole koko miestä nähnyt."
"Sen minä kyllä arvasin, että hän sinua lempii. Hyvä oli, että koko tuo
hänen puuhansa meni myttyyn."


V.

Katajapehkon takana piilossa ollut nainen nousi seisovalleen, josta
seurauksena oli, että pehkon takana syntyi hiljainen rytinä ja veti
rakastavaisten huomion puoleensa. Klaara ja Julle säpsähtivät tästä
heille odottamattomasta kuulosta.
"Mitähän se on? Kukahan on uskaltanut puheitamme salaa kuunnella,"
kuiskasi Klaara Jullen korvaan, mutta samassa esiintyi pehkon takana
ollut nainen vakavilla askeleilla, ilo kasvoilla kuvattuna,
rakastavaisten eteen ja sanoi, syvään kumartaen: "hyvää iltaa!"
"Äitini, äitini!" huudahti Klaara, lisäten: "mikä on ohjannut tienne
tänne? Kenties tulitte levottomaksi minun pitkäisestä poissa olostani
ja tulitte minua etsimään?"
"Missä niin kauvan olet viipynyt? Kenen kanssa olet seurustellut?"
kysäsi äiti, muuttaen äänensä tuimaksi.
"Älkää äitini panko pahaksi. Minä tapasin tässä istuessani monivuotisen
tuttavani, jota te ette ehken nyt enää tunne, vaikka juuri sama
henkilö, ollessaan kotiseuduillaan kävi meillä hyvin usein ja oli
isävainajani lemmikki."
Julle, joka oli sillä välillä ottanut muutamia askeleita takaperin,
läheni Klaaraa, kumarsi äitiä ja sanoi: "antakaa anteeksi, että olen
viivyttänyt tytärtänne. Kuten hän mainitsi, olemme olleet tuttavat
monta vuotta. Siinä syy Klaaran viipymiseen. Nimeni -- kenties olette
sen tätä ennen kuulleet, -- on Julius Lilja.
"Oikein. Nyt muistan tarkasti. Kävithän mies-vainajani eläessä usein
talossamme ja eikö mies-vainajani ollut sinun kummisi?
"Niin oli."
"Enpä olisi sinua enää tuntenutkaan; muutamat vuodet tekevät kasvavassa
nuorisossa sellaisen muutoksen, ettei vanhat ota sitten tarkoin
tunteakseen. Minusta ei ole ihme, että te -- lapsuudenleikki-kumppanit
-- tuntisitte toisenne pitkien aikojen perästä. Klaara täyttää kohta
kah-seitse-kuitenkin tuota kahdeksantoista vuotta, tulevan joulun
tienoilla. Ikä tyttö! Eikö hän ole kasvanut oikeen suureksi?"
"Varmaankin."
"Niin ne ajat muuttuu, ja me muutumme niiden kanssa. Miksi, Klaarani,
et tuonut Jullea mukanasi kotiisi? Sinäpä oikein tuhma."
"Siihen en olisi suostunutkaan," kiiruhti Julle vastaamaan. "Minulla
oli tyttärenne kanssa kertomista, salaisia asioita ratkaistavana ja
olen kokonaan syypää hänen viipymiseensä."
"Salaisia asioita ja syypää Klaaran viipymiseen?" kertoi äiti. "En
ymmärrä sinua. Selitä paremmin," lisäsi hän samalla, luoden Klaaraan
katseen, joka tahtoi sanoa: 'olen olevinani tuomari ja tahdon päästä
salaisuutenne perille.' "Jos olisitte toisianne useammin tavanneet,
niin luulisin voivani, sanomattannekin, tunkeutua salaisimmankin
salaisuutenne perille, vaan kun tuttavuutenne on vasta-alkuinen, en
voikaan sitä nyt edes aavistaa."
"Tahdotte päästä salaisten asioidemme perille? Olkoon menneeksi.
Lapsuudesta asti tyttärenne Klaaran kanssa ollut tuttavuus on ajan
verkkaan muodostunut ystävyydeksi ja vihdoinkin totiseksi rakkaudeksi.
Rakkauteni olen ei kauvan aikaa sitten Klaaralle tunnustanut ja saanut
vastauksen 'minä rakastan,' ja sillä perusteella olemme päättäneet
rakentaa pysyväisen toisiemme omistamisliiton. Tässä lyhykäisesti
kerrottuna salaisuutemme. Siinä sydämmemme toivo. Äiti, varmaankin
rakastatte lastanne ja varmaankin tahdotte heidän tulevaa etua, siinä
määrässä kuin suinkin voitte, kaikessa valvoa; antakaa meille teidän
äidillinen siuuauksenne!"
"Mitä, Klaarani? Onko tämä totta? Oletko tarkoin miettinyt kohtaloa,
johon olet antautunut? Oletko jo jättänyt Edv -- millä tavalla aijot
nyt oikeastaan tehdä? Olipa miten tahansa. Minä näen, että kumpikin
rakastatten toisianne, että puolin ja toisin olette luvanneet
uskollisuutta. Lapsukaiset! Minä siunaan teitä, pitäkää se lupaus,
jonka vapaehtoisesti olette toisillenne vakuuttaneet pyhänä ja niinkuin
tehdyksi Kaikkivaltiaan näkevän silmän edessä." Hän otti viimeisiä
sanoja sanoessaan rakastavaisten käsistä kiinni ja asetti käden
kätehen. Äidin kasvot osoittivat sisällistä tyytymystä ja kauvan
kaivattua iloa, vaikka kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
Näin voipi nainen heltyä, vaikka hän päinvastaista ajattelee!
"Ennen tänne saapumistanne päätimme, että häämme vietettäisiin ensi
tulevan Elokuun 27 päivänä. Se on oleva kallein päivä elämässämme.
Silloin on rakkautemme ikuisesti solmittava ja sielu yhdistettävä
sieluun. Sittekun se on tehty," jatkoi Julle, "saatte te, äiti,
Klaarani kanssa muuttaa meidän kotiimme viettämään rauhaista elämää."
"Tulevaisuus ratkaiskoon kohtalomme, Klaarani! Ehken jo olisi aika
kotia menemiseen." Tämän sanottuansa äiti tyttärineen jättivät Jullelle
jäähyväiset sydämellisellä käden puristuksella ja erosivat kukin
näkemältä tyytyväisinä.


VI.

"Minua suuresti kummastuttaa sinun käytöstapasi," lausui äiti
tyttärellensä. "Tiedätkö miten oikein olet menetellyt? Sinun sijassasi
olisin ensin määrännyt Edvardille sellaisen ehdon, että, ennenkuin
teidän tulisi astua vihittäviksi, Edvardin tulisi jotain täyttää, jota
hän ei millään tavalla voisi, taikka yksinkertaisimmasti: olisit
koetellut tehdä vihan välillänne, jolla syyllä sinun olisi ollut minun
mielestäni kaikkein helpompi päästä hänestä erilleen. Mitä luulet, että
Edvard nyt, jos hän tietäisi, mitä olet tehnyt, tekisi? Varmaankin
kutsut Edvardin häihisi? Joko olet aprikoinut, minkälaisen morsiuspuvun
laitat?" tiedusteli äiti suurella uteliaisuudella heidän kotio
mennessänsä.
"Äitini, älkää vaivatko minua moisilla kysymyksillä. Kaikki, mitä nyt
on tapahtunut, on minusta kuin unennäköä. Minun täytyy saada lähemmin
ajatella. Sydämeni tykyttää rajummasti kuin milloinkaan muulloin.
Äitini," rukoili Klaara. "sallikaa minun rauhassa ajatella. Minua
tuntuu pyörryttävän. Oi, Edvard!"
"Lapseni," lohdutteli häntä äiti vuorostaan, "älä ensinkään enää
ajattele Edvardia. Mikä on tehty, se on tehty. Julle on uusi sulhosi --
miehesi nimi. Toivoni on kuitenkin joka tapauksessa täytetty, tahtoni
tyydytetty. Minulla on syytä iloon."
Muusta ei äiti tyttärineen pakinoinut kotimatkallaan. Pitkät, kiiruiset
askeleet jouduttivat matkaa, ja tuokion kuluttua olivat he kotinsa
kynnyksellä.
Klaara sulkeutui porstuan perällä olevaan kamariinsa. Heti aukasi hän
pöytä-laatikon ja otti siitä kynän, kirjoitusmustetta, paperia ja
kirjekotelon. Sen tehtyä hän hermottomasti heittäytyi pöydän vieressä
olevalle istuimelle, tempasi kynän pöydältä, kastoi sen musteesen ja
kirjoitti kirjeen, seuraavaa sisältöä:
"Oma, lemmitty Edvardini!
"Tuhansia sydämellisiä kiitoksia tervetulleesta kirjeestäsi, jonka
tänään aamupäivällä sain vastaanottaa. Minä olen suuressa
epäröisyydessä syystä, että minä olen neuvotoin. En tiedä mitä minun
pitää tehdä ja tekemättä jättää. Toissa päivänä, se tahtoo sanoa viime
pyhänä, oli Kallelassa tanssiaiset, joihin minäkin useampain pyynnöstä
-- menin. Siellä tapasin pehtoori Julle Liljan, jonka olen tuntenut
ensimäisistä lapsuuteni vuosista asti. Hän on kaiken sen aikaa, jo
lapsenakin, kunnioittanut minua ja juuri silloin, noissa onnettomissa
tanssiaisissa, hän tunnusti, lyhyesti sanottuna, minua lempivänsä.
Enempää ajattelematta minä vastaan otin hänen sydämensä. Oma, kallis
Edvardini, pelasta minut! Minä en rakasta pehtooria. Häät ovat määrätty
vietettäväksi Elokuun 27 päivän iltana. Jos samana päivänä, jos minun
seisoessani Julle Liljan vieressä papin edessä, olet läsnä, jos tahdot,
niin silloin paljas läsnäolosi antaisi minulle rohkeutta, tarpeeksi
voimaa, kieltämään vihkimisen, sanomaan Julle Liljalle 'en rakasta
sinua.' Suo anteeksi rikokseni. Joudu! Silmän räpäykset ovat kalliit.
Ilman sinua on elämäni arvoton. Minä odotan viimeiseen asti. Klaara."
Kun kirje oli varustettu päällekirjoituksella ja sinetillä lukittu,
pani Klaara sen ynnä kirjoitustarpeet laatikkoon, sekä kierrettyään
lukon kiinni, kätki hän avaimen ikkunan kamanan taakse. "Nyt olen
täydellisesti rauhoitettu. Nyt olen sanonut mitä minun vielä oli
Edvardille sanottavaa. Minä olen oikeastaan kaksi valaa rikkonut. Miksi
niin olen tehnyt? Miksi olen ollut huikentelevainen." Näin katui
Klaara, vuodattaen kyyneleitä, tehtyjä rikoksiansa. Taaskin lienee tuo
kalvava omatunto soimannut.


VII.

Päivä tuli, toinen meni ja viikot vierivät vierimistään. Hääpäivä
läheni. Usein oli pehtoori käynyt sillä välillä Klaaraa tervehtimässä.
Asiat olivat entisellään. Pirttiahon talossa oli hääpäiväksi määrätyn
päivän edellisinä päivinä hääritty ja pyöritty, keitetty, paistettu,
ommeltu ja leikattu. Kaikki häätarpeet olivat hankitut ja valmistetut.
Vihdoinkin koitti Elokuun 27 päivä. Kello rapsutteli edestakasin ja sen
viisarit edistyivät edistymistänsä. Jo oli kello kuusi iltaa.
Häävieraita tulvaili Pirttiahon taloon oikealta ja vasemmalta.
Vieraiden kestitsemisen perästä puuhattiin vihkimistä. Julle meni
morsiantansa noutamaan, vaan ei löytänyt häntä kamaristaan, jonka
tähden hän palasi takasin ilmoittaen, ett'ei morsian vielä ollut
pukeutunut. Vieraiden ko'olla ollessa oli Klaaran käytös tullut
ihmeelliseksi. Hän käveli rauhattomasti korvan aikaa kamarinsa
laattialla sanaakaan sanomatta edestakaisin, väliin luoden katseen
maantielle. Väliin hän juoksi ulos ja taasen sisälle. Hänen kasvonsa
osoittivat sydämessään riehuvaa kovaa taisteloa, vaan kohta olisi se
loppuva. Silmänräpäykset olivatkin todella Klaaralle kalliit. Hän,
näet, odotti Edvardia, vaan turhaan. Siinä syy hänen rauhattomuuteensa.
Kumminkin hän rauhottui ja puki päällensä hienosta pilkko mustasta
kankaasta tehdyn hääpukunsa. Vielä kerran hän katsahti maantielle,
vielä kerran hän juoksi ulos. Juuri sillä aikaa oli Julle häntä käynyt
tapaamassa.
Klaara huomasi odottamisensa turhaksi ja astui äitinsä seuraamana
saliin, jossa vihkimys piti toimitettaman. Klaaran sisään tultua,
tekivät etenkin naiset, muistutuksen Klaaran mustan puvun suhteen ja
muutamat taasen hänen itkun paljoudesta punottavista silmistänsä sekä
keltasen vaaleista kasvoistansa.
Pappi alkoi vihkimisen.
Vihkimisen puolivälissä kuului ulkoa kärrien kolinaa. Kärrien edessä
valjaissa olevat vaahtoiset hevoiset seisahdutti niiden ajaja pihaan.
Sukkelana kuin orava, viskautti nuori, pitkän solakka mies itsensä
kärryistä alas ja astui kiireillä askeleilta porstuaan, jossa
seisovalta pojalta hän kysäsi, missä Klaara on tavattavana.
Vastaukseksi tuo pienokainen sanoi:
"Pehtoori vei Laalan suureen saliin ja Laala seisoo pehtoorin linnalla
papin edessä ja pappi on jo kauvan aikaa heille lukenut ja antanut
Laalan sormeen suulen kulta solmuksen,"
"Vai niin," jupisi nuorukainen ja hänen huulensa vapisivat. "Minä
kuulen pojan puheista, että olen myöhästynyt. Hevois-konit olivat
laiskat. Se viivytti tuloani. Mitä on nyt tehtävä? Ei mitään. Oi,
sydäntäni! Oi, lemmitty Klaarani! Jo olet toisen vaimo. Jo olet sille,
jota et rakasta, vannonut ijäistä uskollisuutta." Hänen kasvonsa
vetäytyivät hirmuun ja hänen kätensä haparoivat jotakin hänen yllänsä
olevasta takin lakkarista. "Kestoa!" sanoi nuorukainen, kiristäen
hampaansa yhteen. "Minun täytyy tavata Klaara. Täytyy vaikka se
maksaisi henkeni." Sen sanottua nuorukainen pani pienen paperiliuskan
polvellensa ja kirjoitettuaan lyijykynällä muutamia riviä, jätti sen
kolmikolkkaiseksi käärittynä pojalle, annettavaksi Klaaralle. "Muista,"
vakuutti nuorukainen, "että jätät tämän paperin Klaaralle paikalla, kun
vihkiminen on päättynyt."
Nuorukainen nousi sen jälkeen taasen rattaille ja meni menojaan,
niinkuin oli tullutkin. Heti olivat he näkymättömissä. Äänetöinnä istui
nuorukainen kärryissä nojaten päänsä vasten oikeaa kättänsä ikäänkuin
lapsi, joka vaivoistaan väsyneenä istuvillaan nukkuu.
Hevoset juoksivat kovaa vauhtia.
"Minne asti ajetaan? Hevosten pitäisi saada ruokaa", kysäsi vihdoin
kyytimies.
"Missä asti jo ollaan?"
"Puolamäen rinteellä".
"Anna hevoisten seisahtua, laske minut tähän ja aja tästä vähän matkan
päässä olevaan torppaan, jossa saat syöttää hevoisia, ja odota siellä
tuloani! Jos joku kysyisi: minne menet, niin vastaa 'Oinolaan'. Ja jos
tiedusteleisivat, miksi hevoset ovat märkänä ja ketä olet kyydinnyt,
niin sano, että kuljetat erästä kirjettä Oinolan herralle. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän," kuului kyytimiehen kuiva vastaus.
"Hyvä! Te'e niinkuin olen käskenyt!"
Jättäkäämme nuorukainen hetkiseksi aikaa Puolamäen rinteelle ja
palatkaamme päätaloon tietääksemme, mitä siellä tapahtuu ja
seuratkaamme Klaaran toimia.


VIII.

Vihkimisen päätettyä toivotettiin onnea vasta-vihityille, ja maljoja
tyhjennettiin heidän muistoksensa, ja yleinen tanssiminen alkoi, mutta
Klaara kenenkään huomaamatta sulkeutui kamariinsa ja hän katseli kuten
mielipuoli ympärillään olevia esineitä. "Voi," vaikeroi hän. "Nyt olen
taaskin väärin vannonut." Hän laskeutui polvilleen ja pannen kätensä
ristiin lisäsi: "kaikki ilveilyni ovat päättyneet; ja nyt olen Jullen
vaimo -- vaimo! Oi, jos voisin täyttää lupaamani velvollisuudet. Minä
tunnen, että päivä päivältä heikkonen: olen heikko nainen, kykenemätöin
kaikkeen, mikä olisi hyvä. En voi! Mahdototnta! Anteeksi antamatointa!
Miksi olen antautunut himojani palvelevaksi orjaksi? Jospa voisin
kaikki sanani ja lupaukseni peruuttaa; mutta se on jo myöhäistä!"
Taasen omatunto soimasi. Taasen asetettiin hänen erehdyksensä, suuri,
anteeksi antamatoin, hänen sielunsa näköpiirin keskustaan.
Eräs nuori poika astui kamariin Klaaran vielä polvillaan ollessa ja
jätti Klaaralle pienen rutistuneen paperilipun, sanoen, "nuori hella
käski minun antamaan tämän paperin Laalalle ja varoitti minua
kenellenkään puhumasta hänen täällä käymisestään."
Klaaran kasvoille kohosi ruskottava puna. Hänen kysyessään, "onko pitkä
aika sitten, kun tämän kirjeen sinulle antaja oli täällä?"
"Ainoastaan vähän aikaa," änkytti poika poismennessään.
Silmänräpäyksessä oli kirje auki ja melkein yhtä vähäisessä ajassa
olivat siihen piirretyt muutamat rivit läpiluetut. Klaara ummisti
silmänsä ja laskeusi uudestaan polvilleen, sanoen epätoivosta
vapisevalla äänellä. "Tämä tieto on myöhäinen. Kuule Edvard, --
myöhäinen! Minun on syyni, lemmitty Edvardini! anna minulle anteeksi,
että olen halveksinut, hyljännyt ja ajattelemattomasti polkenut
vilpittömän rakkautesi jalkaini alle. Minä menehdyn epätoivosta. Minä
tahdon kuolla. Ei! minä tahdon vielä elää parantaakseni, sovittaakseni
tehdyt rikokseni."
Vaikea oli nyt Klaaran enää hillitä kyyneleittensä vuotamista, jotka
väkisin tunkeutuivat hänen ummistuneista silmistään. "Oi!" vaikeroi hän
vieläkin hetken aikaa. "Puolamäen rinteellä Edvard -- minun oma
Edvardini -- minua odottaa. Sinne tahdon rientää, eikä helvetinkään
voimat voi minua siitä estää," Hän pyhki kyyneleet silmistänsä, viskasi
suuren päähineen ympärillensä ja astui kenenkään huomaamatta
kartanolle. Mutta hän seisattui. Epäilikö Klaara? Luulikohan hän
tekevänsä väärin? Ei, sitä ei hän luullut. Hän katseli ympärillensä
vakuuttaaksensa, ettei kukaan huomaisi hänen lähtöänsä. Onni oli
myötäinen. Kukaan ei sattunut olemaan pihalla. Klaara nyykäytti
päätänsä ja riensi kiireillä askeleilla metsikköön kertaakaan taaksensa
katsomatta.
Puolamäen rinteelle, tuohon matkansa päämaaliin, hän seisattui. Hän
nojasi selkänsä vasten tuuheaa koivua. Kauvan ei Klaara vielä liene
seisonut, kun hänen selkänsä takana seisoi tuo vihkimisaikana
porstuassa käynyt nuorukainen, Edvard Taltta.
Varovasti läheni nuorukainen sitä paikkaa, jossa pelosta ja sydämen
rauhattomuudesta vapiseva Klaara seisoi ja, kun hän oli aivan Klaaraa
lähellä, kuiskasi "valasi rikkoja! Petturi!"
Klaara säpsähti ja kirkasi. "Edvard! sinä olet vallan oikeassa. Kosta
minulle! Minä olen kuuliainen uhrisi, kuitenkin säästä vähäpätöinen,
arvoton henkeni. Minä kiroan sitä kesäistä iltaa, sitä hetkeä, jolloin
vannoin Julle Liljalle uskollisuutta. Julle Lilja, aviomieheni, hän on
syytöin. Hän tahtoi itselleen minun kauttani rakentaa onnelan siinä
viettääkseen rauhallista elämää. Minä kammoksun tekojani. Oih! auta
Edvard, minä pyörryn, kuolen, sinun nähdessäsi." Tämän sanottua Klaaran
pää vaipui hermottomasti Edvardin rintaa vastaan. Hänen jalkansa
notkuivat, eivätkä voineet ruumista enään kannattaa.
"Hän on pyörtynyt", kuiskasi Edvard, laskiessaan Klaaran pitkälleen.
"Nyt olet jäänyt uhrikseni ja voisin viedä sinut kanssani. Ei ole
lääkkeitä, ei ole vettä virvoitukseksi. Oikein, että saat tuta
heikkoutesi. Oikein, että kalvava omatuntosi on sinusta saanut
täydellisen voiton. Minä nautin tässä silmänräpäyksessä. Muuta kostoa
hän ei tarvitse. Julle Liljan vaimona et tule olemaan. Kuolemme yhdessä
kurja, kurja petturi, kyykäärme!"
Edvard keskeytyi puheissaan Klaaran ra'ottaessa silmiään. Hiljainen
hengähdys kuului Klaaran huulilta, ja hän sopotti epäselviä
katkennaisia sanoja. "Paetkaamme yhdessä kauvas -- kauvas
tuntemattomiin maailman ääriin" oli Klaaran ensimäiset, selvät sanat.
Kotvan ajan perästä oli Klaara tointunut entiselleen. Hän nousi ylös ja
puhui hiljaa: "Edvard, ole elämäni turva; minä sinut uskollisuudellani
palkitsen. Siitä asti kun erosimme olen nähnyt ja kärsinyt paljon. Minä
olen ollut himojeni orja, tottelematon lapsi, mutta anna anteeksi
kaikki. Nyt saat luottaa minuun. Olen voittanut itseni."
"Teemme kaikki voittaaksemme kovan onnen, paetkaamme. Suostutko
siihen?"
"Suostun. Te'e kanssani mitä tahdot. Milloin lähdetään?"
"Heti. Hevoiseni ovat jo kylliksi levänneet ja odottavat meitä tuolla
rinteen takana olevassa torpassa."
"Ennenkuin lähdemme, pitäisin velvollisuutenamme, että jollakin tavalla
antaisimme miehelleni viittauksen, että olemme yhdessä paenneet."
"Turhaa, Klaarani! Mitä pikemmin joudumme matkaan, sitä parempi."
"Ken tuo puiden varjossa tännepäin hiljaa hiipivä henkilö lienee?"
kuiskutti Klaara Edvardin korvaan samalla, kun hän vetäytyi likemmäksi
Edvardia.
"Missä? En minä näe mitään."
"Katso tarkasti. Ensin suoraan noiden kahden koivun välistä ja sitte
vasemmanpuolisen petäjän syrjään, maantieltä noin neljä- tahi
viisikymmentä kyynärää."
"Silmäsi eksyttävät sinua. Ei siinä ole mitään, ja vakuuttaakseni sinua
tahdon mennä katsomaan."
"Jumalan tähden! Älkäämme menkö!"
"Älä pelkää," lohdutti Edvard. "Tartu käteeni! Voinhan minä tarpeen
vaatiessa torjua yhden miehen hyökkäyksen."
Klaara tarttui kahden käden Edvardin kainaloon ja seurasi häntä.


IX.

Tunti sen jälkeen kun Klaara oli Jullen kanssa vihitty, rupesi yksi ja
toinen tiedustelemaan, minne Klaara oli joutunut. Kaikkialla huoneista
etsittyä rupesi jokainen ihmettelemään Klaaran katoamista. Kukaan ei
nähnyt häntä vihkimisen jälkeen. Kukaan ei huomannut hänen
poislähtöänsä. Pian oli aseilla varustettuja miehiä laitettu läheisiin
metsiin. Itse Jullekin oli revolveri taskussa lähtenyt kadonnutta
vaimoansa haeskelemaan. Häätalossa oli kaikki mullin mallin. Kukaan ei
voinut antaa minkäänlaista neuvoa.
Seuratkaamme Julle Liljaa.
Ensin hän käveli läheisessä metsässä sinne tänne, tietämättä, mistä hän
oikeastaan alkaisi ja mihin hän seisahtuisi lausuen: "vaimoni
katoaminen on kieltämättä joku salaisuus tai muu ilveilys. Päästyäni
asiani perille niin varmaankin nuhtelen Klaaraa ja kostan sille, joka
hänelle on neuvon antanut." Näin puheli Julle yksinään ja naksutteli
kädessään olevaa revolverin liipasinta, lisäten: "kenties Klaara
kuitenkin on mennyt kävelemään pitkin maantietä. Minä lähden myöskin.
Taitaa olla parasta, että ensin kuljen Puolamäen rinteen takana olevaan
torppaan ja tiedustelen torpanväeltä, jos he olisivat nähneet
yksinäisen naishenkilön siitä kulkevan sivuitse."
Hiljaisilla askeleilla ohjasi Julle kulkuansa Puolamäen rinteelle.
Taaskin hän seisahtui ja hänen silmänsä etsi kaikkialla. "Mitä
näenkään? Naisen ja mieshenkilön istuvan mättäällä. Malta, jo taidan
olla jäljillä. Mitähän jos pistäydyn tuohon kiven taakse vahtiin? Ei,
vielä olen liian kaukana heistä. Jos voisin heidän huomaamattansa
päästä niin lähelle, että voisin kuulla edes pienen osan heidän
puheistansa." Näin päätettyään, Julle hiipi kuten kyttä päästäkseen
aran ja varovaisen eläimen laukausmatkalle. Hän tulikin jokseenkin
lähelle, vaan ei voinut lähemmä tunkeutua syystä, että hän kuuli
hiljaisen naisäänen lausuvan; "ken tuolla puiden varjossa hiljaa
tännepäin hiipivä lienee?" ja samassa kumpaisetkin mättäällä istujat
nousivat ylös ja lähtivät kulkemaan maantielle.
"Tässä on sopiva väijyinpaikka. Tästä, jos he kulkevat pitkin maantietä
tännepäin, voin heidät ehken tuntea, vieläpä kuulla heidän
puhettansakin. Juuri tässä on kaikin puolin mukava paikka. Oi, jos en
tarvitseisi tämän enempää itseäni vaivata. Mitähän tekisin? minun
täytyy valmiiksi päättää, mitä minun ymmärtäväisenä miehenä olisi
tehtävä siinä tapauksessa, että tuo nainen, joka seurustelee tuon
miehen kanssa, olisi vaimoni. Taitaisi olla parhain, että ampuisin
ensin heidät ja viimeiseksi itseni. Mutta se on kovin hirveätä, raakaa.
Sitä en kumminkaan tekisi. Melkein olisi parasta, että ainoastaan
heidän sivukulkiessaan lopettaisin elämäni, varoitukseksi muille
samanlaisille huikentelevaisille naisille kuin Klaara on. Ei: en
sitäkään tekisi. Syntiä ajattelen. Miten voisi Klaara, hän joka
rajattomasti koko kokemattoman sydämensä ensi lemmellä minua lempii,
juuri ilomme ensi hetkenä muuttaa luontonsa? Mahdotointa!" Vieläkin
lisäsi Julle: "Olisiko mahdollista, että toivoni tähti muuttui
myrkylliseksi käärmeeksi. Pois sellaiset ajatukset! Tuossa he jo
tulevat. Oi, kuinka he ovat rakkaat. Näyttää siltä, kun tuo nainen
olisi riipuksissa miehen käsivarressa. Klaara se ei ole. Mistä hänet
löydän?"
Maantiellä kulkijat seisattuvat juuri sille kohdalle, jossa Julle
lymysi.
"En minä näe tässä ketään," sanoi Edvard, tarkastettuaan ympärillensä.
"En minäkään," kuului Klaaran vastaus; "vaan tuolla istuessamme minä
varmaan näin jotakin. Se ei voinut olla mielikuvitusta."
"Se on Klaarani. Tuo hänen seurassaan, on Edvard Taltta. Kummankin
heistä tunnen. Ei ole epäilemistä. Petturi!" supisi Julle
piilopaikastansa ja kohotti kädessänsä olevaa revolveria.
"Silmänräpäyksessä voisin tuolla aseellani antaa teille kummallenkin
kuoleman. Riettaat, katalat ihmiset, minne menette? Klaarani, armas
Klaarani, tule luokseni! Palaa miehesi turviin!" huusi Julle kaikin
voimin vihan ja rakkauden vimmassa kömpien näkösälle piilopaikastaan.
Kamala kirkahdus kaikui läpi synkän metsän ja sanat, mieshenkilön
lausumat, kuuluivat sydäntä särkevältä tuon kirkahduksen ohella:
"perkele sinun vie! Kuolemaan olet tuomittu," ja samassa kuului
perättäin viisi eli kuusi laukausta.
"Jumalan kaikkivaltiaan käsi on minua varjellut kuolemasta," kuului
Jullen sanat hänen juostessaan metsikköön.
"Jumalaan hän turvautui. Tämä lohdutus ei häntä toista kertaa auta, jos
vielä toisen kerran olisin tilaisuudessa saada pitää häntä revolverini
maalina!" kiljasi Edvard, pannessaan uusia latinkia revolveriinsa.
Klaara makasi tainnoksissa hänen vieressänsä, mutta pian hän taasen
toipui.
"Paikalla, silmänräpäyksessä, pois tästä kammottavasta seudusta.
Muutoin tulemme tekemisiin viattomain ihmisten kanssa," lausui Edvard.
"Lähtekäämme!" oli Klaaran vastaus.
Heti sen jälkeen nähtiin Edvard Klaaran kanssa istuutuvan rattaille ja
ajavan kovaa laukkaa suurta valtamaantietä myöten Mattilaan päin.


X.

Kaksi tai kolme päivää viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme
Klaaran istuvan pehtoorin kanssa eräässä pehtoorin omistaman kartanon
ikkunan alla olevassa puistossa. Siellä myöskin oli Klaaran äiti. He
näyttivät ulkopuolisesti katsoen onnellisilta; miten lienee
sisällisesti ollutkin, se on vaikea arvoitus kohdalleen lausua.
Valitusta eikä soimausta kuulunut, oli ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Kuukaudet vierivät vierimistään kaikessa sovinnossa, kunnes
muutamana päivänä Helmikuussa, pehtoorin ollessa jossakin ulko
palstalla työväkensä keralla sattui, että Klaara kirveellä varustettuna
syöksi äitinsä asuttamaan huoneesen ja sanaakaan sanomatta iski kirveen
äitinsä päähän sillä kamalalla seurauksella, että äiti vaipui veriinsä
laattialle, jossa ollessa Klaara toistamiseen antoi kirveestä iskun,
jonka tehtyä hän, tapauksesta kotirahvaalle puhumatta, valjastutti
hevosen ja meni kruununmiehen luo tunnustamaan rikoksensa ja pyysi,
että hän vangittaisiin. Sittemmin tuli asiasta toimitetussa
polisitutkinnossa selville, että Klaara oli tullut heikkopäiseksi ja
sinä ollessansa tehnyt tuon hirveän tekonsa. Klaara joutui hulluin
huoneesen, jossa hän lienee viettänyt loppu-ikänsä. Sellaiset oli
naisen kavaluuden seuraukset.
لقد قرأت النص 1 من الفنلندية الأدبيات.
  • الأجزاء
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 1
    إجمالي عدد الكلمات هو 3488
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1733
    24.3 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    33.6 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    39.0 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 2
    إجمالي عدد الكلمات هو 3404
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1776
    25.6 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    34.0 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    38.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 3
    إجمالي عدد الكلمات هو 3521
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1822
    25.9 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    35.3 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    40.0 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 4
    إجمالي عدد الكلمات هو 3560
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1955
    23.9 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    33.8 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    38.9 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 5
    إجمالي عدد الكلمات هو 3452
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1996
    23.6 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    33.6 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    39.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 6
    إجمالي عدد الكلمات هو 3320
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1833
    26.0 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    35.3 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    40.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.