Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 5

إجمالي عدد الكلمات هو 3452
إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1996
23.6 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
33.6 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
39.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
ads place
"Käydä istumaan," lausui Helmi-neiti. Molemmatkin purskahtivat heleään
nauruun. Jää oli murrettu, ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet
tutut jo monta vuotta. Antti-maisterista kävi keskustelu Helmin kanssa
yhä viehättävämmäksi, ja vihdoin, kun Helmi nousi ottamaan jäähyväisiä,
lausui Antti-maisteri taaskin: "saankos minä luvan?"
Nyt oli Helmin vuoro kysyä: "mitä sitte?"
"Käydä teitä tervehtimässä," lausui Antti-maisteri.
"Minun äitini on niin ystävällinen kaikille ihmisille ... minä luulen,
että tekin olette tervetullut hänelle!" vastasi Helmi taaskin tuo
veitikkamainen hymy huulillansa.
Antti-maisteri katsoi hänen jälkeensä. "Hän on todellakin enkelin
kaltainen," jupisi hän.
* * * * *
Emme tarvitse mainitakaan, että Antti-maisterimme ei kau'an viivytellyt
käyttää hyväksensä tuota Helmin vaikka kiertämälläkin antamaa lupaa
saada käydä häntä tervehtimässä. Hän teki maatilaltansa vähän väliä
matkustuksia Helsinkiin, ja hänen kotonansa oli ryskettä ja puuhaa
aamusta iltaan, sillä vuokraamansa maatila oli edelläkävijänsä ajalla
joutunut hiukan rappiotilaan, ja hän tahtoi nyt asettaa sen sellaiseen
kuntoon, että siellä kävisi vaikka "enkelienkin" asuminen. Emme
myöskään lähde kertomaan kaikkia noita alussa milt'ei huomaamattomia
kädenpuristuksia ja muita pikku temppuja, joilla Antti-maisteri ja
Helmi ensin keskustelivat tunteistansa. Usea lukija ne itsekin tietää,
ja ken ei tiedä, häntä kehoittaisin mitä pikemmin kokemuksen tiellä
näihin opastumaan. Seuraus näistä kaikista oli, että eräänä päivänä
nähtiin Antti-maisterimme juhlallisen näköisenä ja hännystakissa
astuvan puhuttelemaan Helmin äitiä, ja täällä hänelle ei annettukaan
repposia.
Seuraavana keväänä vietettiin Antti-maisterin ja Helmin häät. Kevään
aika! Lemmen, linnunlaulun ja kaikkein toivojen uudellensa eloon
virkoamisen aika! Väkeä ei ollut paljo saapuvilla, mutta ne harvat,
jotka tässä juhlassa olivat, toivoivat sydämensä syvimmästä pohjasta,
eikä vaan tavan vuoksi, onnea ja kaikenlaista menestystä nuorelle
pariskunnallemme. Matami Raskin silmässä kiilsi ilon kyynel, ja hän
milt'ei pitänytkään itseänsä sinä, joka oli luonut Antti-maisterille ja
Helmille kaiken heidän silloisen onnensa. Iltaisella, kun vieraat
olivat hajonneet, ja nuoren pariskunnan piti lähtemän uuteen kotiinsa,
otti matami Rask hyvästijättäessään Helmin syrjään ja kuiskasi hänelle
korvaan: "Antti-maisterilla on tosin hyvä ja hellä sydän, mutta pitäkää
nyörit kovalla: minä muistan kyllä Raskivainajan..." Helmi hymähti ja
hiipi Antti-maisterin kainaloon, katsellen hänen silmiinsä helleydellä,
joka olisi voinut sulattaa kalliotkin. Näin oli nyt nämät kaksi nuorta
ihmistä yksi sydän ja yksi sielu.
* * * * *
Antakaamme ajan vieriä vielä eteenpäin. Kaksi vuotta tämän jälkeen
kävin tervehtimässä vanhaa ystävääni. Antti-maisteri oli harvapuheinen
ja synkänmuotoinen. Näytti siltä, kuin olisi hän väsynyt ja kyllästynyt
elämäänsä. Minulle oli vaikeata hänessä enään tuntea tuota iloista
huliviliä Helsingin kahviloista. Salin ovi oli hiukan ravollansa.
Täältä kuului Helmi-rouvan ääni milt'ei kiivaasti: "Antti, ethän olekaan
käynyt ottamassa osakkeita Porvoon-Keravan rautatiehen, vaikka minä
sinua käskin!"
Minä heitin sääliväisen katsannon ystävääni, otin jäähyväiset ja
läksin.
Kun istuin rekeeni tähtikirkkaana talvi-iltana huokasin itsekseni:
"Jumalan kiitos, etten ole joutunut tuollaiseen pälkähäseen!"
Tähänkö lopettanen kertomukseni?
En vielä, sillä muutoinpa en olisikaan kertonut tapahtumia
täydellisesti. Annetaanhan siis vieläkin muutama vuosi vieriä
eteenpäin. Matkani satutti minut taaskin lähelle Antti-maisterin kotoa.
En raahtinut ajaa sen ohitse, vaan päätin poiketa sisään tervehtimään
vanhaa ystävääni ja, jos ei muuta, niin kumminkin lohduttamaan häntä
suuren rasituksensa alla. Antti-maisteri tuli vastaani iloisella
hymyllä ja tervehti minua lauseilla, jotka hiukan muistuttivat tuosta
vanhasta helsinkiläisestä. Hänen silmässänsä oli kirkas loisto ja
otsallansa rauhan tyyneys. Samassa tuli Helmi-rouvakin sisään, vaan
kun seisoin hiukan syrjässä, ei hän minua heti huomannut. Hän meni
Antti-maisterin luokse, laski kätensä hänen kaulallensa, lausuen:
"kuule, ukkoseni, montako tynnyriä kauroja lähetämme myllyyn?"
Antti-maisteri alkoi nauraa, ja huomautti häntä minun läsnäolostani.
Helmi, joka nyt oli täydessä naiseellisessa kukoistuksessaan, tervehti
minua ystävällisesti ja meni sitten taaskin taloudellisiin puuhiinsa.
Minä seisoin siinä elävänä kysymysmerkkinä.
Antti-maisteri hymyili. "Haluaisit kaiketi tietää, kuinka kaikki tämä
on käynyt?" kysyi hän.
Minä nyökäytin päätäni myöntämyksekseni.
"Niin, veliseni, se oli nyt sillä lailla," virkkoi Antti-maisteri,
"että joku aika häittemme jälkeen rupesi vaimoni kohtelemaan minua
varsin omituisella tavalla. Minä en voinut käsittää, mikä häneen oli
tullut. Jos minä tahdoin kylmää, tahtoi hän kuumaa, jos minä tahdoin
sinappia, tahtoi hän siirappia. Täydyn tunnustaa, että rakkauteni alkoi
saada tästä pahan loukkauksen. Minä sulkenin itseeni ja kohtelin häntä
väliin kylmyydelläkin, mutta aina sillä ulkonaisella kohteliaisuudella
ja kunnioituksella, jota kullakin nuhteettomalla aviovaimolla on oikeus
vaatia mieheltänsä. Myöskin annoin minä hänen tykkänänsä vallita. En
tiedä, mitä vaimoni sydämessä tällä ajalla lienee liikkunut, vaan erään
kerran tuli hän kyynelsilmin luokseni, lausuen: 'pidä sinä hallitus,
mutta rakasta minua!' 'pidetään yhdessä,' virkoin minä ja suljin hänet
syliini. 'Neuvotelkaamme yhdessä ja valitkaamme se, kun paras on.
Emmehän seisokaan sotajalalla, sillä onhan välimme sellainen, että
yhden menestys tahi vastoinkäyminen on menestys tahi vastoinkäyminen
toisellekin. Koettakaamme etsiä korkeinta aviollista onnellisuuttamme
siinä, että kaiken itsekkäisyyden ja omien mielioikkujen hylkäämällä
noudatamme toinen toisemme mieltä, niin on kaikki meille käyvä hyvin.'
"Seurauksen yllämainitusta kohtauksesta olit äsken tilaisuudessa
näkemään. Siitä asti on elämämme ollut pelkkää onnea, ja jos joskus
jotakin pientä sattuu väliimme," lisäsi hän, osottaen polvellensa
nojaavaa viisivuotista poikaansa, "niin nuot 'kulipäät' vaikuttavat,
että kaikki jälleen tasaantuu."
Helmi-rouva astui nyt uudestansa sisään pitämään meille seuraa. Hän oli
iloinen, viehättävä ja ystävällinen, eikä mikään hänen puvussansa eikä
puheessansa muistuttanut enään kauratynnyreistä. Ilta kului hupaisesti
tässä ystävällisessä perheessä, ja jo oli myöhä, kun vihdoinkin otin
heiltä jäähyväiset.
Kun taaskin istuin rekeeni synkkänä talviyönä, tunsin olevani yksinäni
"kuin ruovon päristäjä korvessa."



NAISEN KAVALUUDEN SEURAUKSET.
Kirjoitti Julle Erg.


I.

Eräänä kauniina Joulukuun kuutamoiltana astui noin kahdenkymmenen
vuoden vanha nuorukainen hitaisilla askeleilla Törrölän kylään viepää
kaitaista metsäpolkua myöten. Hänen suunsa oli hieman hymyssä ja hänen
silmänsä oli alinomaa kiinnitetyt kohti matkansa päämaalia. Hänen
korkeasta otsastansa ja jotensakin kauneista kasvoistansa oli
huomattava joku erinäinen mielen liikutus. Hän oli puettu
pitkävartisiin saappaisiin ja hänen yllänsä oli hienosta,
ulkomaalaisesta kankaasta tehty puku. Hiljaa hengitti Pohjola, kulki
puusta puuhun ja oksalta oksalle, heiluttaen niiden hyisiä latvoja
ikäänkuin kuiskuttaen: "Hyvää yötä. Levätkää rauhassa." Täysi kuu
tähtineen valaisi tätä metsäistä seutua. Äänetönnä, polttaen
piippuansa, jatkoi nuorukainen matkaansa, eikä mikään häirinnyt hänen
päässään kiiteleviä ajatuksia. Hän oli jo kulkenut Porraskorpeen
eroavan polun kohdalle, johon hän ikäänkuin salaman lyömänä yht'äkkiä
pysähtyi. Samassa tuokiossa esiintyi metsän vastaiselta puolelta
valkoverinen, kaunis, nuori, seudun tavan mukaan puettu neitonen, joka,
huomattuaan paksun ikihongan varjossa seisovan henkilön, seisahtui,
sekä oltuansa jonkun vähäisen aikaa epäröivä käytöstavastaan
sellaisessa arvaamattomassa sattumuksessa, kirkasi pelkoa
ilmoittavalla, kimakalla äänellä: "ken olet!" "Ken olet," vastasi
kaiku, ja pani neidon sydämen pelosta kahta kertaa rajummin sykkimään.
Samassa jupisi nuorukainen huuliensa välissä kuulumattomia sanoja ja
lähestyessänsä neitoa huudahti hän: "armas, lemmitty Klaarani. Täällä
synkän metsän kaitaisella polulla en luullut tapaavani ketään. Luulin
olevani aivan yksin. Minä olin matkalla sinun tykösi, saadakseni
sydämelleni rauhoitusta. Oi, minun täytyy lähteä; siitä syystä on
sydämeni pakahtua."
Pirttiahon Klaara, se oli neitosen nimi, astui nuorukaisen rinnalle ja
tarttui molemmilla käsillänsä nuorukaisen ojentamaan käteen, sekä
lausui matalalla, murheellisella äänellä: "niin on. Nämät muutamat
viimeksi kuluneet päivät ovat minusta tuntuneet pitkiltä. Tänne,"
lausui hän, luoden kauniit sinisilmänsä avaruuteen, "tulin kauniina
kuutamo-iltana nauttimaan metsän hiljaisuutta. Täällä, niin täällä,
etenkin viime keväänä olen monta monituista kertaa nauttinut luonnon
suloa läheisessä koivikkometsässä laulavain lintujen tuhatsävelistä
laulua kuulemalla ja aina olen kaikesta tästä löytänyt suurinta
huvitusta. En voi sinulle minkäänlaista syytä sanoa nyt tulleesen
murheeseni. Kuitenkin, minä aavistan jotakin erinomaista tapahtuvan,
Paljon on kyyneleitä vuotanut silmistäni. Aavistus, kenties aiheeton,
on siihen syypää, Mistä olenkaan senlaista saanut päähäni. Nyt sanon
suoraan: anna anteeksi, jos loukannen sinua, mutta minuun on syttynyt
luulo, ett'emme saa pitkään aikaan nähdä toisiamme. Lemmitty Edvardini!
Sano, milloin saamme sielunpaimenemme edessä notkistaa polvemme, vaan
vannoaksemme toisillemme ijäistä rakkautta? Tuskalliselta tuntuu
epätietoisuus, mutta kahta kertaa tuskallisemmalta tuntuu paljas
ajatus, ett'en saisi sinun läheisyydessäsi olla."
"Murheesi voi lukea kasvoistasi, mutta rauhoitu, Klaarani. Ole
kärsivällinen ja tyydy kohtaloon. Sinä tiedät aivan varmaan, että
tulevaisuuteni on ilman perustus-kiveä, ja olemiseni niin ollen
arvoton. Tämä asian laita, nykyinen kohtaloni, on antanut minulle
aihetta miettimiseen. Päästäkseni pyrintöjeni perille, eli toisilla
sanoilla sanoen, saadakseni aijotun avioliittomme toteutumaan ja sen
esteenä olevat haitallisuudet pois raivatuiksi, olen päättänyt
matkustaa muille seuduille hankkiakseni itselleni tarkoitustani
vastaavan vaikutusalan. Tätä ennen säästetyillä, pienillä varoillani
luulen tulevani toimeen pari vuotta, joten siltä ajalta tuleva palkkani
kokonaan jäisi säästöön, jolla, katsoen tulevaisuuteen, voisimme
perustaa pienen kodin lemmellemme. Näin ollen tulisi sinun odottaa
pitkän aikaa, kenties asianhaarain mukaan yli kahden ajastajankin. Nyt
olen suoraan sinulle lausunut ajatukseni. Lupaatko niin kauvan odottaa?
Voitko vannoa olevasi minulle uskollinen morsian -- voitko?"
Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi Edvard'in ääni tuntuvasti, ei
kylmyydestä eikä pelosta, vaan siitä, että hetki oli kallis, joka
päättäisi hänen tulevaisuutensa pyrinnöt. Hän syleili Klaaraa ja painoi
hänen huulillensa useampia suudelmia.
"Lupaan, lupaan, sill'aikaa ja hamaan elämäni iltaan asti olen oleva
sinun uskollinen morsiamesi. Sen vannon kautta taivaan ja maan. Ei
mikään muu, kuin kuolema, voi meitä eroittaa. Ei, sen vakuutan. Olkoon
tuo tuolla ylhäällä kuumoittava kuu kaikkine lukemattomine tähtineen
nyt lausuttujen puheitteni todistajana," kiiruhti Klaara vastaaman ja
nojautui Edvard'in rintaa vastaan.
Hiljaa kietoi Edvard kätensä Klaaran ympärille, joka nojasi päänsä
vasten Edvard'in kasvoja ja kuiskutti hiljaa: "uskollinen olet ollut ja
vannonut vastaisuudessakin olevasi. Minä olen vakuutettu, ett'ei kukaan
voi meitä eroittaa. Ei; tuhat kertaa, ei. Haudan toisellakin puolella
olet omani. Minä olen tyytyväinen ja rintani on täytetty mitä
suurimmilla toiveilla. Kenties jo huomenna lähden matkaan. Saatuani
paikan olen sinulle antava tietoja olinpaikastani, jokainen kukkainen
maassa ja jokainen lintuinen puun oksalla muistuttakoot sinulle
liittomme pysyväisyyttä."
"Hyvästi, kallis Edvard. Yksin ollessasi muistele kaukana olevaa
Klaaraasi!" Kun Klaara oli saanut nämät sanat lausutuiksi, tyrskähti
hän itkuun. Edvard, painaen suudelman Klaaran otsalle, kuiskutti hänen
korvaansa: "ole uskollinen kuolemaan. Palkintosi on oleva vilpitön
rakkauteni."
Tämänkaltaisessa asennossa, tunteittensa valtaamina, olivat
rakastavaiset kotvan aikaa. Ei mikään häirinnyt näiden henkilöiden
tunteiden uhkuamista. Kuukin pistäytyi pilvihattaran taakse
välttääksensä katseellaan häiritä rakastavain suloista onnea. Vielä
kerran kuiskahdus, muisku sekä kädenpuristus ja kumpikin katosivat
hitailla askeleilla eri polkujaan metsikköön.


II.

Toistakin vuotta on siitä kulunut, kun tapasimme Edvardin Klaaran
seurassa Törrölän kylään vievällä metsä-polulla. On kaunis Kesäkuun
ilta. Aurinko oli taivaanrannalla laskeutumassa ja hetken perästä
valmis säteillään valaisemaan toista maapallon puoliskoa, jonka tähden
sen viimeiset säteet kultaavat järven ja sen ympärillä olevat metsiköt.
Vielä lauloivat linnut kiitoslauluaan ja vielä oli mehiläinenkin
kiireessä työssä, lennellen kukkaisesta kukkaiselle.
Korkeanlaisen mäen syrjänteellä, Säyne-lammin oikealla puolella, on
Törrölän kylä, jossa löytyy parikymmentä taloa, jotka melkeen kaikki
ovat varakkaanpuolisia.
Leveä maantie, koukerrellen pitkin Säyne-lammin rantoja alkaa
Haapavaarasta ja viepi Törrölän läpi Pirtti-ahon kylään, jolla tiellä
etenkin puheenalaisena iltana oli vilkas liike.
"Paljopa on nuorta rahvasta liikkeellä," kuiskasi eräs nuori poika
toverinsa korvaan juuri, kun parvi tyttöjä ja poikia juoksujalkaa
menivät heidän sivutsensa.
"Ne menevät Kallelaan, sillä siellä on tänä iltana tanssiaiset, etkö,
hönttö, tuota ole kuullut; johan siitä on koko viikon aikana hölytty
sitä ja tätä. Sinäkö ainoa, joka ei siitä tietäisi?"
"Enpä tuota ole kuullut. Eikö lähdetä kemuja katsomaan?"
"Lähdetäänpä vaan."
"Noh, kissa vieköön! Minusta kuuluu jalkain kopinaa," lausui toinen
pojista, kun olivat tulleet Kallelan pihaan.
"Niin minustakin," kuului toverin yksitoikkoinen vastaus.
Tupaan tultuamme huomaamme tanssiaisten olevan täydessä vauhdissa ja
Pirttiahon Klaaran keskellä poika- ja naispiiriä, iloisesti laulaen:
"Rukkaiset annan muutamalle, kosialle, veitikalle" j.n.e. tanssivan
äskettäin maanviljelysopistosta uloslasketun, kylään tulleen nuoren
pehtoorin kanssa, josta syystä kylän nuoriso ja etenkin naiset pitivät
keskenään puhetta, luullen muun muassa Pirttiahon Klaaran liehakoinneen
saadaksensa pehtorin itseensä mieltymään.
Senlaiseen muistutukseen lieneekin naisilla ollut aihetta, kun
varmuudella tiesivät Klaaran päätökset olevan tuulen tuomia, niin ja
näin, aina sen mukaan kun missäkin tilaisuudessa oli tarpeen.
Piiritanssin loputtua ja jokaisen mentyä istuimellensa lepäämään,
huomautti Kiiskilän Katri rinnallaan oleville tovereilleen: "katsokaat
tytöt, miten Klaara tirkistää armaasti, rukoilevasti pehtoorin silmiin.
Siitä päättäen näyttäisi, kun Klaara olisi kokonaan unhottanut
Edvardin. Noh, ei mikään ihme, pehtoori Lilja on kaunis mies, hyvällä
tulevaisuudella, ja Klaaran sulhanen, Edvard, ei ole minun tietojeni
mukaan täältä lähtönsä jälkeen Klaaralle kirjoittanut riviäkään."
"Ha, ha, haa!" tyrskähti Myllylän Anni nauramaan. "Ha, ha, haa!" Katri
luuli näkevänsä Klaarassa välinpitämättömyyttä Edvardiin aivan
pienestä, vähäpätöisestä syystä. "Se on anteeksi annettava, vaan minä
nä'in Klaaran ja pehtoorin välillä muutatakin tapahtuvan, joka
tosiaankin antaisi aihetta Kiiskilän Katrin muistutukseen Klaaran
välinpitämättömyydestä sulhasestansa."
"Mitä, mitä?" tiedustelivat tytöt uteliaina.
"Näinpä minä pehtoorin kallistavan päänsä Klaaran korvaan, kuin hän
olisi jotakin tahtonut muiden kuulematta Klaaralle lausua. Kun
pehtoori oli kuiskutuksensa lopettanut, nyykäytti Klaara päätänsä
ymmärtämisensä, tai, jos se koski jotakin pyyntöä, myöntymisensä
merkiksi. Mitähän, jos Edvard nyt olisi täällä ja olisi nähnyt sen
seikan?"
"Kas nyt," keskeytti Louhelan Miina, "Klaara ja pehtoori menevät ulos.
Ei kummempaa!"
"Tästä lähtien en tahdo seurustella Klaaran kanssa."
"Emme mekään," kuului hiljainen supatus näiden rivissä. Hiljaisilla
askeleilla seurasi Klaara nuorta pehtooria, nojaten itsensä pehtoorin
oikeaa käsivartta vastaan. Kun he olivat tulleet Säyne-lammin rannalle,
otti pehtoori nenäliinan taskustansa ja pyyhkäisi tanssin paljoudesta
otsaansa tarttunutta hikeä, jonka jälkeen hän luoden lempeän katseen
Klaaraan, sanoi ujostelevalla äänellä: "en tiedä, mikä lienee tehnyt
muutoksen siinä, ett'ei seurat, niinkuin ennen, minua enään samassa
määrässä ilahuta. Nyt olen taasen ollut kotonani pari kuukautta nuorien
alinomaisessa läheisyydessä, ja jos en väärin muista, niin sillä aikaa
ei minulla ole ollut yhtäkään hupaista hetkeä."
Klaaran suu vetäytyi hymyyn hänen lausuessansa: "teillä lienee morsian
ja ajatus häneen tehnee, että kaikki huvit ovat arvottomia, ell'ei hän
ole teidän seurassanne. Jos niin on, ei se ole mikään ihme. Mitä
sanonkaan? Anteeksi pyydän, eitä kosketin kenties liian hellään
paikkaan ja etenkin, kun asioita sellaisesta laadusta en ensinkään
tunne."
"Jos minulla olisi morsian, niin ei minulla olisi minkäänlaista syytä
synkkämielisyyteen. Päin vastoin, vaikk'ei se, jota lempisin, olisi
lähiseuduillakaan, virkistäisi hänen silmieni edessä oleva kuvansa
kaikenlaisissa tilaisuuksissa. Luulen olevani oikeassa tarkoin
arvostellessani minulle antamaa lohdutustanne, että te, ollen aina
iloinen, tosiaankin olette rakastunut johonkin kylän reippaimpaan
nuorukaiseen -- ja siltä saaneet vasta-lempeä. Niinkö? Kenties saan
toivottaa onnea?"
Klaara vetäytyi muutamia askelia taaksepäin, ja kääntäen päänsä kohti
syrjässä olevaa metsää, sanoi hän: "mitä tarkoitatte herrani?
Mainitsitte, jos oikein korvani kuulivat, sulhasesta. En sellaista
vielä ole kerinnyt edes miettiäkään. Aina siihen lienee aikaa, sillä en
vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta."
"Kuulustelemisemme siis todisti, että kumpikin meistä omaa vielä
sydämensä, eikä ole sidottu minkäänlaisilla lupauksilla. Eikö niin? Jos
uskaltaisin, niin varmaankin aivan paikalla lankeaisin eteenne ja
tunnustaisin, että..."
"Mitä että?" keskeytti Klaara, punastuen korviin saakka. --
"Että minä -- Oi, jos rohkenisin sanoa!"
"Varmaanhan ette minua tarvitse kainostella," kiiruhti Klaara
vastaamaan.
"Että kuvanne on ollut ajatuksieni jokapäiväinen, että minä koko
sydämeni voimalla teitä lemmin, uskallanko edes toivoa vastarakkautta?"
pehtoorin viimeiset sanat olivat niin heikot, että niitä tuskin
kuulikaan, ja hän läheni Klaaraa epävakaisilla askeleilla sekä
vastaanotti Klaaran tarjotun käden, jonka hän painoi vasten huuliansa.
"Te teette minut sangen onnelliseksi. Minä olen jo kauvan aikaa
rakastanut teitä ja yhtä pitkän ajan olen, hylkäämällä minulle
esitettyjä sulhasia, odottanut teidän nyt vihdoinkin tehtyä
tunnustustanne. Toivoni on nyt toteutunut."
Nyt uskalsi pehtoori luoda katseensa Klaaraan. Nyt hän rakkauden
hurmeessa kieri kätensä Klaaran hoikan vartalon ympärille ja vahvisti
rakkautensa useammalla suudelmalla.
Ilta oli viehättävän herttainen. Lehti ei värähtänyt ja lammin pinta
oli aivan tyynenä. Siinä rakastavaiset näkivät oman kuvansa ja rannalla
rehoittavien puiden varjon. Kaikki oli hiljaista; ei muu kun pelimiehen
viulusta lähteneet yksitoikkoiset, kimakat säveleet kuuluivat rannalle.
Aurinko oli jo hetken aikaa sitten mennyt mailleen ja laululintuset
olivat lopettaneet ylistyslaulunsa ja pää painettuna pikku siipiensä
alle lepäsivät rauhallisina puiden oksilla, ollaksensa valmiina uusilla
voimilla seuraavan päivän koittaessa laulullaan alkamaan kiitostansa
Luojalleen. Mutta ihmissydämen sisimmässä pohjukassa piilevä totuuden
kipinä lienee ollut rauhatoin, kuten myrskyllä valkamaan ajettu aalto,
ja omatunto, tuo ihmisen tekemäin pahatekojen alinomainen soimaaja,
lienee varmaan kuiskuttanut petturin, valansa rikkojan korvaan: "miksi
niin teit? kosto, jumalallinen kosto, seuraa sinua, ettäs näin teit,"
sillä jotakin erinomaista, ulkopuolisestikin selvästi näkyvää,
näyttäytyi Klaaran esiintymisessä. Hän vapisi, eikä voinut edes
muutenkaan tunteitaan hillitä; hän itki, ilmoittaen olevansa onne --
vaan lopputavut lausuttiin heikolla äänellä, ett'ei sitä
tarkimmallakaan kuulolla olisi voinut eroittaa, josko se oli --
"llinen," vai -- "toin."
Rakastavaiset uneksuivat vielä kauvan aikaa toistensa sylissä
sanaakaan sanomatta. Vihdoin Klaara tarjosi kätensä hyvästijätöksi, ja
niin jättäen tanssiaiset sillensä, erosimat he eri suunnille.


III.

Seuraavana iltana yllä kerrotun tapauksen jälteen tapaamme Klaaran
yksin istumassa juuri samassa paikassa, jossa hän vastaanotti pehtoorin
rakkauden ilmoituksen. Hänen silmänsä olivat itkusta täytetyt ja
kasvonsa olivat kalpeat. Mikä siihen on ollut syynä, sen kenties,
tietäessämme Klaaran silloiset suhteet, voimme helposti käsittää.
Klaaran sydämessä on parantumaton haava, jonka hän tahallaan oli
itselleen saattanut. Varmaankin haavan sivut tuottivat kyyneleitä ja
sen lisäksi, -- emme kumminkaan voi varmuudella päättää, -- tuskaa ja
polttavaa toivottomuutta. Hän katseli levottomasti ympärilleen,
ponnisti kaiken voimansa tarkkaan vakoilemiseen, voidakseen olla
vakuutettuna, ett'ei kukaan läsnäolollaan häiritseisi häntä. Kaikki oli
vaan hiljaista, ja mikään ei antanut hänelle syytä epäluuloon. Muuta ei
kuulunut kuin metsän hiljainen tohina ja Säyne-lammin laineiden
loiskuminen, kun ne saapuivat rantaan.
Ilta oli viileä ja kaunis.
Kun hän oli varma, ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen rannalla oloansa,
tempasi hän rintaansa vasten kätketyn kirjeen, oikasi sen käännökset ja
iski silmäyksensä sen riveihin, kuten nälkäinen kotka saaliiseensa.
Kirjeen luettuaan pani hän sen polvilleen ja jupisi hiljaisella
äänellä: "niin, Edvard, vieläkin sinä rakastat yhtä lämpimästi, kuin
toista vuotta sitten. Sinä ilmoitat nyt voivasi täyttää lupauksesi,
vaan et ilmoita milloin tänne tulet. Noh, yhdentekevä! Ei sen pahempi,
jos et tulekaan, vaan rakkauteni -- rakkauteni -- miten se on
jäähdytettävä? Luullakseni yksinkertaisesti: minä halveksin Edvardia ja
teeskentelen rakastavani pehtoori Julle Liljaa. Se on päätetty. Julle
Lilja on varakas ja voipi paikalla viedä minut vaimonansa omaan,
rikkaasen kotiinsa." Klaara nosti nyt vapisevan kätensä vasten
rintaansa ja lisäsi: "minä teen mitä tahdon; teen itseni onnelliseksi,
rikkaaksi ja samalla suostun äitini tahtoon." Tämän sanottuaan hän
yht'äkkiä salaman nopeudella kavahti seisoalleen ja kätki polvillaan
olevan kirjeen. Hän loi katseensa ylt'ympäri ja huomasi läheisen metsän
reunasta pitkän mieshenkilön ohjaavan kulkuansa samaa suuntaa, jossa
hän vavisten seisoi. "Ken tuo mahtanee olla? Minusta näyttäisi, kun se
olisi Julle. Mitä hän tänne tulisi? Noh, minulle se on yhdentekevä,
kulkipa hän sinne tai tänne, eihän Julle kuitenkaan voi aavistaa,
mitä varten olen tänne tullut," jupisi Klaara samalla, kun hän,
vakuuttaakseen itseään, ett'ei kirje olisi näkösällä, kädellään työnsi
kirjettä kaulaliinansa alle.
Tuokion kuluttua seisoi Julle Klaaran edessä. Hellä käden puristus ja
vilpittömästä rakkaudesta, palava suudelma oli Jullen tervehdys.
Kun Klaara oli tointunut ensi hämmästyksestänsä sanoi hän kainoutta
ilmoittavalla, vaan jokseenkin sointuvalla äänellä: "tämä paikka tuntuu
minusta rakkaalta -- rakkaammalta kuin mikään muu paikka seuduillamme.
Sentähden tulin tänne tänä erittäin kauniina iltana huvittamaan
huvitusta kaipaavaa sydäntäni lintujen laulua kuulemalla. Täällä olen
ollut jo tiiman ajan ja tunnen itseni olevan paljoa raittiimman."
"Rinnettä alas tullessani huomasin sinut ja sentähden, vaikka väsyneenä
kovasta työstä, tulin hetkiseksi luoksesi. Minä olen halunnut
keskustella kanssasi häidemme vietosta, milloin ne olisivat pidettävät.
Mihin aikaan olisi sinun mielestäsi häämme vietettävät?"
"Kentiesi noin parin kuukauden perästä."
"Olkoon menneeksi kahden kuukauden kuluttua. Ehkä olisi sopivin ja
enemmän muistossamme säilyvä, jos siis huomisesta lukien, eli 27
päivänä Elokuuta, kaksi kuukautta siitä, kun julki ilmoitimme meissä
valtaavat tunteemme, häät pidettäisiin."
"Aivan niin. Se on aivan kuin minäkin tässä ajattelin," virkkoi Klaara,
hätyyttäen kädessään olevalla nenäliinalla liian lähelle tunkeutuvia
hyönteisiä.
"Siis on kaikki päätetty. Joko kohta aijot mennä kotiasi? Minä voisin
seurata sinua kappaleen matkaa."
"Kohta. Aurinko kohta laskeutuu. Mitähän äitini minusta ajattelee, kun
viivyn näin kauvan pois hänen näkyvistänsä? Varmaankin hänen on ikävä
kotitöitä yksin toimitella."


IV.

Rakastavaisten vielä näin puhuessa hiipi hiljasilla, kuulumattomilla
askelilla pienehkö naishenkilö pitkin Säyne-lammin rantaa. Vähän väliä
hän, jouduttuaan lähelle rannalla olijoita, seisahtui kuuntelemaan,
vakoilemaan pienillä kiiluvilla silmillään, josko rannalla istujat
olisivat huomanneet hänen lähestymistänsä. Taasen, kuten kissa,
tarkasti määritellen askeleensa pituutta, saalista väijyessä, läheni
hän lähenemistänsä. Muutamia silmänräpäyksiä vaan, niin hän olisi ollut
heidän edessänsä. Nainen, puettu seudun tavan mukaan, kyyristyi
kumminkin tiheän kataja-pensaan taakse siitä voidakseen tarkasti
kuulla, mitä rannalla olijat keskenänsä puhelivat ja samoiten nähdä
heidän pienimmätkin liikkeensä. Saatuansa näin mukavan aseman, vetäytyi
hänen suunsa hymyyn hänen itsekseen sanoessansa: "Klaara, tyttäreni!
Sinä vo'it lumota seudun rikkaimman ja kauniimman miehen. Sen minä
varmuudella voin sanoa. Nyt, jos milloinkaan, koettele parastasi, sillä
maailmallinen onnesi riippuu kokonaan siitä ainoasta miehestä, jonka
kaulan ympärille olet saanut lumousvoimallasi sijoittaa lumivalkeat
käsivartesi. Klaarani, sinä tulet olemaan minun vanhuuteni ilo, tuki ja
turva. Kaikkivaltias, anna siunauksesi vuotaa tyttäreni ja hänen
vieressään istuvan uhrimme ylitse. Salli niin, että he sillä pyhän
pyhällä avioliiton siteellä toisiinsa ikuisesti ja milloinkaan
eriämättömiksi yhdistettäisiin!" Tämän toivomuksensa sanottua hän
vaikeni ja paljasti hienolla huivilla peitetyn päänsä selvemmin
kuullaksensa rakastavain puhelemista.
Jättäkäämme nainen hetkeksi piilopaikkaansa kuuntelemaan ja jatkakaamme
kertomustamme:
"Noin viikko-kausi tätä ennen en voinut aavistaa, että minä olisin
tilaisuudessa niin pian, kuin nyt on tapahtunut, ilmoittamaan sen, mikä
monta vuotta tätä ennen on sydämessäni itänyt. Siemen on kantanut
hedelmän. Lemmitty Klaarani! Vaimon velvollisuudet ovat raskaat,
tuskalliset, vaan hän kantaa ne kärsivällisyydellä sen nojassa, että
hänen sydämensä on yhdistetty sydämeen. Koettele täyttää naisellinen
velvollisuutesi, niin olet voittanut elämäsi korkeimman onnen. Niin;
paljon olisi minulla puhuttavaa, paljo muistutettavaa, vaan olkoon
tässä jo iällä kertaa kylliksi. Aika lähenee kiireillä askeleilla.
Kentiesi äitisi sinua ikävöiden odottaa." Näin puheli Julle Klaaransa
kanssa. Puheen lopetettuansa hän kieri kätensä Klaaran kaulan ympäri ja
suuteli häntä.
"Armas Julleni! Elämäni korkein määrä ja toivoni on täytetty. Kokematon
sydämeni, joka äskettäin oli murheesta pakahtua, on rauhallinen ja
nauttii lempeäsi. Kauvan on kuvasi piillyt sydämessäni ja yhtä kauvan
olen sinua odottanut."
"Olipa sattumus, että illalla tulin tanssiaisiin, joihin ensin en
aikonut mennä, vaan joku sisällinen kuiskaava ääni houkutteli minua. Se
oli sallimus. Kaikki on mennyt meidän molempien aatteiden mukaan."
"Vielä on yksi asia aivan unohduksissa jäänyt mainitsematta," lisäsi
Klaara samassa, kun hän pan| kätensä silmiensä eteen. Onhan minulla
rakas äiti. Hänen pitäisi myöskin saada tieto puheistamme ja
päätöksistämme, sillä se voisi muuten loukata häntä! Eikös se olisi
sinun velvollisuutesi, että häneltä pyytäisit hänen äidillistä
siunaustansa? Minä tiedän, ett'ei hän sitä voi kieltää. Minä tunnen
äitini sydämmelliset toiveet. Hän rakastaa meitä kumpaakin."
لقد قرأت النص 1 من الفنلندية الأدبيات.
التالي - Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 6
  • الأجزاء
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 1
    إجمالي عدد الكلمات هو 3488
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1733
    24.3 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    33.6 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    39.0 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 2
    إجمالي عدد الكلمات هو 3404
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1776
    25.6 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    34.0 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    38.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 3
    إجمالي عدد الكلمات هو 3521
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1822
    25.9 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    35.3 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    40.0 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 4
    إجمالي عدد الكلمات هو 3560
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1955
    23.9 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    33.8 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    38.9 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 5
    إجمالي عدد الكلمات هو 3452
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1996
    23.6 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    33.6 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    39.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 6
    إجمالي عدد الكلمات هو 3320
    إجمالي عدد الكلمات الفريدة هو 1833
    26.0 من الكلمات موجودة في 2000 كلمة الأكثر شيوعًا
    35.3 من الكلمات موجودة ضمن الـ 5000 كلمة الأكثر شيوعًا
    40.5 من الكلمات موجودة في الـ 8000 كلمة الأكثر شيوعًا
    يمثل كل سطر النسبة المئوية للكلمات لكل 1000 كلمة الأكثر شيوعا.